Blogi, Anna Luttinen / Nuoret vaikuttajina

Filosofi Sokrates (k.399 eKr.) tuomittiin juomaan myrkkymalja. Yksi syy karuun kohtaloon oli se, että hänen katsottiin ”villitsevän nuoria filosofoimaan, kääntämään mustan valkoiseksi ja vastustamaan isiensä ajatuksia”. Jo antiikin aikaan Kreikassa, huoli nuorista oli ajankohtainen ongelma.Ja vaikka nuoret olivat aktiivisia (yhteiskunnassa vaikuttavia jäseniä), tuon aktiivisuuden muoto oli väärä (aikalaistensa aikuisten mielestä).

Nyt, 2020-luvulla, nuorten osallistuminen koetaan arvokkaaksi ja sen perään kuulutetaan: nuoria toivotaan ilmaisemaan mielipiteensä ja olemaan mukana yhteiskunnassa. Ollaan huolissaan siitä, että nuoret ovat passiivisia eivätkä koe olevansa osana yhteiskuntaa. Onko tällaiseen huoleen aihetta? Jos mittarina nuorten passiivisuuteen tai syrjäytymiseen pidetään aikuisten luomaa toimintakulttuuria, kuten politiikkaan ja erilaisiin harrastuksiin osallistumista, mittarilukema ei voi olla kovin suuri. ”Tunne kuulumisesta yhteiskuntaan sen aktiivisena jäsenenä on perustavanlaatuinen oikeus ja keskeinen hyvinvoinnin ulottuvuus ”, sanotaan myös Hesarin artikkelissa. Kyllä. Nuorten osallistuminen yhteiskunnan toimijoina ja vaikuttajina on hieno ajatus, mutta ehkä se toimii vain silloin, jos ”annamme siimaa” heille. Toisin sanoen, hyväksymme nuorten omat tavat vaikuttaa.

Ja kun näin tapahtuu, nuoret kyllä vaikuttavat. He vaikuttavat mm. elämäntapavalinnoillaan: Se, millainen ostopäätös on, vaikuttaa. Suveneeri sosiaalisen median käyttö, maailmanlaajuisesti, vaikuttaa. He vaikuttavat myös olemalla mukana järjestöissä, kampanjoissa ja mielenilmauksissa.

 Tämä puoli nuorista kuitenkin usein unohdetaan ja esille pääsevät varsinkin ongelmalliset ilmiöt nuorten elämässä. Viimeaikoina on uutisoitu pääkaupunkiseudun nuorten ongelmakäyttäytymisestä:

mm. Helsingin Sanomissa haastateltiin nuoria, jotka kertoivat, että kalliita kenkiä ei varasteta toisilta ainoastaan rahan takia, vaan oman porukan aseman nostattamiseksi. ”Tunnen monta tällaiseen jengiin kuuluvaa ja olen kysynyt heiltä, että mikä pointti siinä touhussa on. Koskaan en ole saanut järkevää vastausta, vaikka yksittäin ne tyypit ovat ihan normaaleja ja kivoja tyyppejä,” kertoo yksi haastatelluista nuorista.

On ilmaantunut myös vakavampia tapauksia, joissa nuorten väkivalta on johtanut jopa kuolemaan.

Nämä ovat marginaalisia tapauksia, mutta ne on otettava vakavasti. Nuoret tarvitsevat meidän aikuisten tukea, mutta miten se käytännössä voisi onnistua?

                                  

Näyttäisi nimittäin siltä, että me aikuiset olemme unohtaneet sen ajan kun olimme itsekin nuoria ja puhumme helposti nuoruudesta sitä joko romantisoiden tai sitä problematisoiden.

”Nuorten kaikenlainen erilaisuus tai keskeneräinen kiinnittyneisyys yhteiskuntaan näyttäytyy varsinkin viranomaisjärjestelmässä uhkaavana ja samalla vastatoimenpiteitä vaativana. Yliherkästä moraalisesta huolesta syntyy nuorten syrjäytymiseen liittyvä yleistävä myytti. Nuoret tulevat helposti ymmärretyiksi yleiskategoriana, jota lähes kaikille yhteiset määreet luonnehtivat. Samalla heistä rakentuu ryhmätasoinen yleistävä kuva, joka lisäksi usein sävyttyy epäluottamusta tuottavan ongelmakielen kautta. Yleistyksen kautta he määrittyvät erilaisten aktivoivien ja uudelleen sosiaalistavien toimintapolitiikkojen kohteiksi. (Anneli Pohjola, Vallattomat marginaalit, Nuorten myyttinen ongelmallisuus)

Me aikuiset yritämme pakottaa nuoret tiettyyn muottiin. Onneksi kuitenkin asiaan on alettu reagoimaan myös yhteiskunnan taholta: on syntynyt mm. valtion rahoittamia nuorisokulttuurihankkeita, joissa nuorten omista lähtökodista kumpuaviin toimintoihin panostetaan. Yhdessä tällaisessa hankkeessa olen itsekin mukana. Hanke on nimeltään Sata salaisuutta(https://www.eskus.fi/103-salaisuutta/), jossa nuoret voivat ilmaista itseään esitystaiteen avulla. Hankkeessa pyritään saamaan mukaan nimenomaan kasvukeskusten ulkopuolella olevien pienien kaupunkien 16-25- vuotiaat nuoret. Jokaisen työpajan teoksista olen aina ollut positiivisesti yllättynyt: nuorten luovuus on ainutlaatuisen tuoretta ja uusia suuntia havannoivaa, silloin kun heidän itsensä annetaan olla äänessä. He näkevät asiat todellakin innovatiivisten vaaleanvihreiden lasien läpi!( ja tämän sanon suurella kunnioituksella)

                                    

Tutkimuksen mukaan aikuisista vanhempi väestönosa eli ikäihmiset, suhtautuu positiivisimmin nuoriin. 

Palaan Sokratekseen vielä: Sokrateksen filosofian lähtökohta oli ajatus siitä, että ihmisen todellisen viisauden alku oli se, että ihminen tunnusti oman tietämättömyytensä. Hänen mukaansa vain oman tietämättömyyden huomaaminen voisi johtaa todelliseen tietoon. Sokrates käytti menetelmänään tähän kyselyä, joka johdatti siten ihmiset huomaamaan oman tietämyksen rajoitettuneisuuden. Ja ehkä sitä kautta myös suhtautumaan kanssaihmisiin ymmärtäväisemmin?

Tuossa tietämättömyyden/viisauden teemassa on jotain yhtäläisyyttä nuoruuden kanssa, vai mitä?

Voisiko olla niin, että epävarmuuden ja tietämättömyyden tunteista ei pääse pois muuten kuin kyselemällä itseltään ja muilta, vertailemalla ja kokeilemalla omia rajojaan, peilaamalla itseään muihin - ja löytämään siten ehkä ne sopivimmat tavat elää, itseään ja muita kunnioittaen?

 

 Lähteet:

Kurssi- ja oppimateriaaliplone Koppa, Itä- Suomen yliopisto

Helsingin Sanomat, Minja Rantavaara, ”Nuorilla on toisinaan turvatonta Helsingissä”, A 26, 14.11.2020)

Helsingin Sanomat 30.10 2020, Nuorten yhteiskunnallinen aktiivisuus jää usein piiloon,Päivi Honkatukia ja Leena Suurpää (Honkatukia on nuorisotutkimuksen professori Tampereen yliopistossa ja Suurpää Punaisen Ristin nuorten turvatalotoiminnan johtaja.)

Nuorisotutkimusverkosto, Nuorisotutkimusseura: Julkaisuja 20, 2001, Vallattomat marginaalit: Yhteisöllisyyksiä nuoruudessa ja yhteiskunnanreunoilla, Minna Suutari (toim.)

 Osallisuuskäsityksiä

Osallisuuden edistäminen on osa Suomen hallituksen ja Euroopan unionin tavoitteita. Se on nostettu yhdeksi keskeiseksi keinoksi torjua köyhyyttä ja ehkäistä syrjäytymistä. Osallisuutta edistämällä vähennetään eriarvoisuutta. Perustus-, kunta- ja nuorisolaissa käytetään käsitteitä osallistuminen ja vaikuttaminen, jotka ovat väyliä osallisuuteen. Osallisuus on siis yksi keskeinen käsite, jonka vaikutukset nähdään painavina yhteiskunnan jokaisella sektorilla. Käsitteenä osallisuus on haastava. Osallisuus on ikään kuin kattokäsite, joka yhdistää sekä poliittisia että sosiaalisia ulottuvuuksia, mutta sille ei ole yksiselitteisiä alakäsitteitä, jotka helpottaisivat osallisuustyön tavoitteiden asettamista.

Olen miltei koko työurani ajan, niin helsinkiläisessä nuorisotyön ja sen johtamisen, kuin myös osallistuvan budjetoinnin ja kulttuurin parissa tehnyt töitä osallisuus ja sen edistäminen yhtenä tärkeimmistä lähtökohdistani.  Tätä taustaa vasten on siis loogista, että viimeisimpänä osallisuuden pohdintana tein myös Kulttuurituottaja (YAMK) opinnäytetyöni saman aiheen tiimoilta. Osallisuus on ollut yksi peruskäsitteistä omassa työssäni jo kohta kahden vuosikymmenen ajan. Silti tuntuu, että olen jatkuvasti hiukan hakoteillä, mitä osallisuuden toteutumiseen tulee. Osallisuus on kaiketi yksi näitä arvoja tai tavoitteita, jonka kanssa on todennäköisempää epäonnistua kuin onnistua. Yksi keskeinen syy epäonnistumisen kokemukseen on osallisuuden käsitteen moniuloitteisuus ja toisaalta osallisuuskäsitteen löyhä käyttö.   Perusongelmat osallisuuden kokemuksen aikaansaamisessa julkisia palveluita suunniteltaessa ja toteuttaessa tuntuu olevan hyvin samankaltaiset kaikkialla. Yksi aivan keskeinen ongelma, jonka kanssa jokainen osallisuutta edistäjä varmasti törmää, on kohtaamattomuuden ongelma. Hyvin usein osallisuuden sateenvarjon alla tehdään töitä korkeaotsaiset tavoitteet mielessä, mutta osallisuustoimet eivät meinaa osua heihin, jotka osallisuuden kokemusta kipeimmin kaipaisi.  Missä tahansa kontekstissa, on se nuorisotyötä, kulttuurista tekemistä tai vaikkapa osallistuvaa budjetointia kaikille helsinkiläisille, tuntuu olevan vaikea tavoittaa yhdenvartaisesti erialisia, erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Aktiiviset ja tavoitetut osallistujat ovat hyvin usein aktiivinen keihäänkärki, valmiiksi aktiivinen ja hyvinvoinnin kyllästämä kansalaisaktiivijoukko.

Kalliolan setlementti on joitain vuosia pyörittänyt Helsingissä Hima & Strada kävelytoimintaa, jossa asunnottomuutta kokeneet kaupunkilaiset kertovat kävelykierroksilla omista kokemuksistaan kaupungista.

”Kävelykierroksilla tutustut Hima & Stradan katuoppaiden Helsinkiin. Näet Stadin uusin silmin asunnottomuutta kokeneiden tarinankertojien johdolla.

Jokaiselle ihmiselle kuuluu paikka, jota kutsua kodiksi. Asunto on ihmisoikeus. Siksi kävelemme.”

Hima & Strada on selvästi osallisuuden kentällä siellä kaikista syvimmässä päässä. Miten saada täydellisen hankalassa elämäntilanteessa olevat ihmiset mukaan ja kokemaan olevansa osallisia omaan elämäänsä tai johonkin yhteiseen. Blogissaan ”Osallistumisen esteet” Hima & Stadan   Pauliina Liukkonen ja Vlada Petrovskaja pohtivat ansiokkaasti todella syvää osattomuuden kenttää. Blogissa todetaan, että kolme tyypillisintä osallistumisen estettä Hima & Stradan toimintaan ovat: akuutti asunnottomuus, asunnottomuuden kokemukseen kietoutunut häpeä ja muut kipeät muistot sekä omien kokemusten julkituomisen vaikeus. Tässä valossa omat osallisuuden ponnistelut tuntuvat köykäisiltä. Toki ymmärrän, että osallisuuden tunne on jotain joka voi ehkäistä joutumista Hima & Stradan kävelyoppaiden kokemaan tilanteeseen.

 Yhdenvertaista ja yleistä osallisuutta tavoitteenaan liputtavat toimijat, kuten Helsingin kaupunki on pulassa juuri tämän käsitteellisen hankaluuden kanssa. Esimerkiksi Helsingin osallistuvassa budjetoinnissa keskeinen tavoite on osallistaa yhdenvertaisesti kaikkia helsinkiläisiä pohtimaan yhteisten rahojen käyttöä. Tässä tavoitteessa ei tulla onnistumaan, jos ei avoimesti hyväksytä esimerkiksi Hima &  Stradan toteamaa tosiasiaa, että ihmisen osallistuminen erilaisiin prosesseihin on toissijaista jos osallistettavan, kaupunkilaisen on suunniteltava ensisijaisesti missä yöpyy, missä valmistaa ruoat, missä siistiytyy ja missä säilyttää henkilökohtaisia tavaroitaan. Kunkin asunnottomuutta kokevan henkilön kohdalla on ensisijaisesti poistettava asunnottomuus ja sen jälkeen voidaan kuvitella, että yhteisiin osallisuusprosesseihin osallistuminen muuttuu mahdolliseksi.

Tässä kärjekkäässä esimerkissä käy hyvin ilmi, että suomen kieleen kaivattaisiin osallisuuden tasoja ja tavoitteita kuvaavat alakäsitteet, jotta tavoitteet ja toimet niiden edistämiseksi olisivat mahdollisia saavuttaa.    

 

Miten meni osallistuva budjetoinnin ensimmäinen kierros Helsingissä?

Helsingin kaupunki selvitti kaupunginvaltuuston demokratiaryhmän aloitteesta osallistuvan budjetoinnin käyttöönottoa jo  vuosina 2011–2012 ja kokeili sitä Helsingin silloisessa  nuorisoasiainkeskuksessa nimellä RuutiBudjetti vuodesta 2013 alkaen. Kokeilusta ilmeisesti viisastuneena, osana johtamisjärjestelmänsä uudistusta Helsingin kaupunki otti vuonna 2018 käyttöön uuden laajamittaisen osallistuvan budjetoinnin, OmaStadin.

Joulukuun 2020 alussa julkaistiin loppuraportti OmaStadin ensimmäisestä kaksivuotiskaudesta. Raportti käsittelee laajasti helsinkiläisen osallistuvan budjetoinnin vaikuttavuutta, sen onnistumista osallisuuden ja kansalaisvaikuttamisen prosessina ja nostaa esiin ansiokkaasti monisyisen prosessin ongelmakohdat ja antaa suosituksia jatkotyöskentelylle.  Loppuraportin toteutti BIBU-hankkeen tutkijat. BIBU-konsortio on Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittama tutkimushanke, joka tutkii kuinka globalisaatio ja yhteiskunnan rakennemuutos muuttavat kansalaisten osallistumista ja politiikan tekoa Suomessa. BIBU selvittää kokonaisvaltaisella analyysillä kansalaisten ja päätöksentekijöiden toimintakykyä sekä poliittisia intressejä ja tunteita. Raportin toteuttaja vaikuttaa siis sanalla sanoen uskottavalta. Voinemme olettaa siis, että myös loppuraportti on uskottava. Lisäksi omaa henkilökohtaista kiinnostavuutta lisää se, että loppuraportti on hyödyntänyt pieneltä osalta myös kollegani Belinda Barbaton kanssa tekemäämme Kulttuurintuottaja (YAMK) opinnäytetyötä: Osallisuutta parhaimmillaan? Helsingin osallistuvan budjetoinnin tapahtumat osallisuuden kokemuksen vahvistajana   

Ensimmäisellä kaudella osallistuvan budjetoinnin prosessi saatiin vietyä ensimmäisen kerran läpi kokonaisuudessaan. Helsinkiläiset siis olivat ideoimassa, kehittelemässä ja päättämässä ensimmäistä kertaa siitä miten Helsingin kaupungin tulisi käyttää tähän varatut 4,4 miljoonaa euroa.  Yhteen lauseeseen tiivistettynä osallistuvan budjetoinnin prosessi kuulostaa hyvin yksinkertaiselta. On kuitenkin harhaista kuvitella minkään osallisuuteen liittyvän olevan yksinkertaista ja ripeää. Omasta kokemukseeni perustaen voin todeta, että yksinkertaisuus oli kaikkea muuta kuin läsnä OmaStadin läpiviennissä. Aikajana kaupunkilaisten ideoista toteutukseen on myös ajallisesti pitkä; reilusti yli kaksi vuotta aloituksen jälkeen kaikkia päätettyjä toimenpiteitä ei ole vielä toteutettu. Helsinki on suuri toimia, jonka ohjaaminen tekemiseen on hidasta. Olin itse mukana kehittämässä ja jalkauttamassa stadiluotsina, Helsingin kaupunginkansliasta käsin tätä osallistuvan budjetoinnin eli OmaStadin ensimmäistä kierrosta. Monet hiet sain myös itse pintaan.  

Osallisuutta kehitettäessä, maailman muuttuessa on haettavasti jatkuvasti uusia kanavia perinteisten vaihtoehtojen rinnalle. Osallistuva budjetointi on vielä suomalaisesta vinkkelistä uunituore tapa edistää osallisuutta.  BIBU-hankkeen tutkijoiden arvio osallistuvan budjetoinnin OmaStadi-hankkeen ensimmäisestä kierroksesta (2018-2020) on varovaisen positiivinen. Tutkijat seurasivat OmaStadia yli kahden vuoden ajan ja hyödynsivät kerättyä aineistoa laajasti eri menetelmiä yhdistellen. Ensimmäisen kierroksen perusteella OmaStadi-hankkeessa on kuitenkin myös haasteita. BIBUN arviointiraportti on helppolukuinen paketti ja se sisältää suosituksia osallistuvan budjetoinnin menetelmän parantamiseksi tulevaisuudessa Helsingissä. Uusi OmaStadi kierros on jo käynnissä ja joitain uudistuksia on jo seuraavalla kierroksella. On erityisen kiinnostavaa, onnistuuko Helsinki seuraavalla kaksivuotiskaudella vastaamaan haasteisiin, jotka nousevat niin BIBUN arvioinnissa kuin myös lehtien palstoilla ja aktiivikaupunkilaisten huulilla.  Lista prosessin kehittämisen haasteista nostaa kenties vielä enemmän hikikarpaloita sen kehittäjille Helsingissä.

1.   OmaStadia tulee kehittää osana lähidemokratiaa, jotta yhteys pitkäjänteiseen aluekehitykseen                 vahvistuu.

2.    Yhdenvertaisuuden edistäminen on säilytettävä keskeisenä tavoitteena.

3.    Huomiota tulee siirtää äänestyksestä ehdotuksia koskevaan julkiseen keskusteluun.

4.    OmaStadin tavoitteet tulee kertoa selkeämmin

5.    Tutkimuksen ja arvioinnin tulee tukea OmaStadin kehittämistä myös jatkossa

6.    Tulokset ja vaikuttavuus tulee tehdä paremmin näkyviksi.

7.    Kansalaisjärjestöt, yritykset ja tutkimus olisi hyvä saada mukaan entistä tiiviimmin OmaStadiin

Tekemistä osallistuvan budjetoinnin sujuvoittamiseksi siis riittää vielä todennäköisesti vuosiksi. Näyttäisi kuitenkin siltä, että Helsinki jatkaa toimintamallin kehittämistä täydellä höyryllä. Nyt jo toisella kierroksella panokset on tuplattu. Kaupunkilaisten ideoille on jaossa jo 8,8 miljoonaa. Se on jo 2 promillea Helsingin kaupungin budjetista. Tsemppiä Helsingille!

Johtaja, joka ei ole johtaja

 Koin pari viikkoa sitten omassa henkilökohtaisessa työnohjauksessani yhden suurimmista ahaa-elämyksistä hetkeen. Joku on varmasti yrittänyt iskostaa tätä päähäni jo aiemmin, mutta vasta nyt ymmärsin sen:  työntekijän tittelin ei tarvitse olla johtaja, jotta hän voi johtaa ihmisiä. Ihmisellä ei tarvitse olla alaisia, jotta hän voi olla johtaja. Voi olla johtaja, joka ei ole johtaja. 
Sen sijaan olen jo kauan sitten ymmärtänyt sen, että johtajan titteli ei automaattisesti tarkoita sitä, että osaa johtaa. Johtajalla voi olla useita alaisia ja paljon päätäntävaltaa, mutta häneltä puuttuu taidot, joiden avulla hän suoriutuu työtehtävistään. Jälleen voi olla johtaja, joka ei ole johtaja.

“Johtava alainen” ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hän jyräisi oman johtajansa. Se ei tarkoita (aina) sitä, että se on jonkinlainen pakon edessä tapahtunut tila, kun varsinainen johtaja on epäonnistunut tehtävässään. Se ei edes tarkoita vain itsensä johtamista. Ajattelen sen enemmänkin niin, että kun ei-johtajan asemassa oleva henkilö kertoo selkeästi omat tarpeensa johdon tai kollegojensa suuntaan, hän ohjailee oman tonttinsa kautta muiden toimintaa, johtaa. 

Kun työntekijä, joka ei ole johtaja, johtaa omalla toiminnallaan muita, hän oikeastaan tukee muiden työtä. Varsinainen johtaja pystyy paremmin auttamaan ja luotsaamaan alaisiaan onnistumiseen, kun nämä ovat selkeästi ilmaisseet tarpeensa. Työntekijöillä on aina selkeämpi kuva työtehtävistään ja niiden suorittamiseen tarvittavista asioista, kuin johtajilla.
Pitää osata myös erottaa “johtava alainen” päsmäröinnistä ja pätemisestä. Hyvä johtaja ei kaipaa ketään ottamaan ohjia ja astumaan varpailleen. Hyvä johtaja kuuntelee alaisiaan ja ottaa huomioon tarpeet, ja hoitaa oman tonttinsa niin, että alaiset pystyvät tekemään omat tehtävänsä. 

Mietin myös, mikä on itsensä johtamisen ja tämän “johtava alainen” -homman ero. Samalla aloin miettimään mahdollistamista; johtajan rooli on olla mahdollistaja, mutta samoin alainen mahdollistaa johtajan työtä. Etsin ensin tietoa aiheesta aivan väärillä hakusanoilla; hyvästä/huonosta johtamisesta ja itsensä johtamisesta löytyy mielinmäärin materiaalia. Lopulta löysin termit alaistaidot ja työntekijätaidot. Ne molemmat pitävät sisällään myös johtamistaitoja, mutta eivät kuitenkaan löytämäni perusteella kuvaa täysin omaa ajatustani. Alaistaidot pitävät sisällään oman roolinsa ymmärtämistä, soveltamista, palautteen antamista ja vastaanottamista, vastuunkantoa ja luottamusta. 

Itselleni suurin välähdys oli se, että voin järjestellä omaa tonttiani loputtomiin ja johtaa itseäni, mutta jos en vie sitä pidemmälle, johtajani ei välttämättä osaa auttaa minua. Voin oman tonttini kautta vaikuttaa muiden toimintaan. Voin antaa deadlinet, kertoa tarpeeni, vaatia tietoja ja kertoa selkästi, mitä tarvitsen, miten ja milloin, jotta voin tehdä omat työni parhaalla mahdollisella tavalla. Voin toimia samalla tavalla kuin johtaja toimii, olematta varsinainen johtaja.

Lähteet:

Alaistaidot tarkoittavat myös vertais- ja johtamistaitoja
http://duunitori.fi/tyoelama/alaistaidot-vertais-ja-johtamistaitoja

Alaistaidot
https://johtajuus.info/johtajuus-ilmiona/esimiehen-rooli-ja-tehtavat/alaistaidot/

Kulttuuripääkaupunki 2026 - kisa on käynnissä!

Suomi saa seuraavan Euroopan kulttuuripääkaupungin vuonna 2026 yhdessä Slovakian kanssa. Vuodesta 1985 alkaen on nimetty Euroopan kulttuuripääkaupunkeja ja Suomeen tuo kunnia on osunut kahdesti, vuonna 2000 Helsingille ja 2011 Turkuun. Vuoden 2026 kisassa on vielä kolme kaupunkia mukana, Tampere, Oulu ja Savonlinna yhdessä muiden Saimaan alueen suurimpien kaupunkien, Mikkelin, Kuopion, Joensuun ja Lappeenrannan kanssa. Näistä kolmesta valinta tehdään keväällä 2021.

Euroopan kulttuuripääkaupunkeja (European Capitals of Culture, ECOC) rahoittaa EU:n Luova Eurooppa -ohjelma. Kulttuuripääkaupunkien tarkoituksena on “korostaa Euroopan kulttuurien moninaisuutta, lisätä kulttuurivaihtoa Euroopassa ja vahvistaa kansalaisten tunnetta kuulumisesta yhteen kulttuurialueeseen”.  1900-luvun puolella kulttuuripääkaupunkien merkitys oli erilainen kuin nykypäivänä. Aiemmin tittelin sai kulttuurihistoriallisesti merkittävät kohteet, kuten Ateena tai Rooma, mutta vuosituhannen vaihteen jälkeen pienemmätkin kohteet ovat kisanneet tittelistä. Jos aiemmin nimitys oli statussymbolista, nyt se on väline kulttuuripääkaupungin identiteetin kehittämiseen.

Kulttuuripääkaupunki 2026 -hankkeen Suomen hakijoista Tampereen pääteemana on yhdenvertaisuus ja alateemoina “Enemmän saunaa! Enemmän rosoa! Enemmän kylähyppelyä! Enemmän leikkiä!” Oulun teemoina ovat “Rohkeasti reunalla, Vastakohtien voima ja Villisti kaupunki.” Molemmilla kaupungeilla on mukana pienemmät ympäryskuntansa. Savonlinnan kulttuuripääkaupunkihanke kantaa nimeä Saimaa-ilmiö 2026 ja päähakija Savonlinnan lisäksi mukana on muita Saimaan kaupunkeja. Teemoina Saimaa-ilmiöllä ovat “Veden voimalla, yhdistävillä silloilla ja itäisellä ilolla”.

Ideat ovat hyviä, mutta päästäkseen homman juonesta kiinni kannattaa ehkä tutustua tarkemmin kaikkien kolmen hakijan nettisivuihin. Jos aihe kiinnostaa enemmän, nettisivuilla on linkit myös ensimmäisen kierroksen hakukirjoihin. Linkit sivuille löydät tekstin lopusta.

Luonnollisesti itse lappeenrantalaisena liputan Saimaa-ilmiön puolesta ja olen päässyt keskustelemaan Saimaa-ilmiön Etelä-Karjalan aluekoordinaattori Mona Taipaleen kanssa hankkeesta. Hänen mielestään Savonlinnan ja Saimaa-ilmiön vahvuuksia ovat mm. se, että kulttuuripääkaupunkiutta haetaan alueena. Hanke on alueiden, kaupunkien ja maakuntien yhteistyön tiivistämistä. Pienet kunnat eivät pärjää kuin yhdessä tekemällä, eikä se ole eurooppalaisittain mitenkään ainutlaatuista, väestön siirtymistä suuriin kaupunkeihin on muuallakin. Saimaa-ilmiö tavoitteena on saada kaikilta kunnilta keskuskaupunkien lisäksi sitoumus olla mukana, silloin Saimaa-ilmiö kattaisi 53 kuntaa ja se olisi iso merkki alueellisesta halusta voittaa titteli.

Kesäillan näkymä Lappeenrannan Halkosaaresta sataman,
linnoituksen ja vähän keskustankin suuntaan.

Vahvuutena on myös keskuskaupunkeja yhdistävä, Euroopan kolmanneksi suurin järvi, Saimaa. Sen järviluonto on suomalaisittainkin ainutkertaista ja vesistöä pitkin pääsee seilaamaan koko Saimaa-ilmiön alueet, kaikki keskuskaupungit ovat Saimaan rannalla. Lappeenrannan titteli Euroopan vihreimpänä pienenä kaupunkina nähdään myös vahvuutena. Taipale mainitsee myös venäjän läheisyyden hankealueen yli 600 kilometrin rajaviivallaan yhdeksi vahvuudeksi. Luonteva kanssakäyminen yli rajan kertoo monella tavalla rinnakkaiselosta, esimerkkinä kristinuskojen rauhanomainen kanssakäyminen ja ekumeeninen toiminta.

Ja tietenkin, kun karjalaisista ja savolaisista puhutaan, nähdään tietynlainen välittömyys, lupsakkuus ja itäinen ilo vahvuutena. Alueella on paljon taiteen ja kulttuurin tekijöitä ja täällä olisi paljon Euroopalle näytettävää. Luonto, hyvä hengitysilma ja Saimaan puhtaus ovat jotain, mitä monissa paikoissa ei ole.

Miksi Saimaa-ilmiön sitten pitäisi voittaa? Tämä alue tarvitsee titteliä eniten alueen kehittymisen kannalta. Tutkitusti kulttuuripääkaupungin alueelle tulee investointeja, luovien alojen yrityksiä ja se on aluekehityksen kannalta merkittävää. Ylimaakunnallinen yhteistyö vahvistaa verkostoja, syntyy hankkeita, näyttelyitä jne.

Myös paljon kaivattu alueellinen vetovoima ja pitovoima lisääntyvät.

Tampereen ja Oulun valteiksi mainittakoon volyymi, kaikkea on enemmän. Budjetti on isompi, kaupungit ovat isompia, väkeä on enemmän. Joka tapauksessa, tulipa mikä tahansa kaupunki voittajaksi, kohdistuu Euroopan kulttuurikentän valokeila Suomeen vuonna 2026 ja se on aina hieno asia syrjäiselle ja vähäväkiselle maalle.

Lähteet

https://www.oph.fi/fi/ohjelmat/euroopan-kulttuuripaakaupungit

https://www.saimaailmio2026.fi/

https://tampereregion2026.fi/

https://www.oulu2026.eu/

https://yle.fi/uutiset/3-10794797

Keskustelu Mona Taipaleen kanssa 7.12.2020

 Kultaiset vuodet

Onko kulttuurialalla ikäsyrjintää. Kenen tekemiä tarinoita haluamme kuulla ja nähdä. Kuka tarinoita saa kertoa. Kliseet ovat edelleen vahvasti läsnä, kun pohditaan eri ikäisten ihmisten kykyjä. Nuoret ovat dynaamisia ja tarjoavat tuoreita ajatuksia. Vanhemmat ihmiset tuumaavat ja katsovat muistiinpanoista. 

Altistaako ikä samalla tavalla ennakkoluuloille kuin sukupuoli tai etninen tausta. Pystyykö Kekkosen ajan ihminen kertomaan uskottavan tarinan tämän päivän nuorista. Osaako 90-luvulla syntynyt ihminen samastua yhtenäiskulttuurin Suomeen. Parhaimmillaan kokemuksellisuus tuo syvyyttä, joskus taas näköalattomuutta. 

Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan jo 40-vuotiaana ihminen alkaa menettää kiinnostavuuttaan työmarkkinoilla. Yli 40-vuotias ei enää opi uutta, sopeudu tai ole joustava eikä ainakaan tuo mukanaan uusia ideoita 

Linkki Yle:n aiheesta tekemään uutiseen: https://yle.fi/uutiset/3-9701544

Täytän pian 50 vuotta. Aidosti uskon, että olen nyt parhaimmillani työntekijänä. Ikä on hionut turhia särmiä ja tuonut lisää kimmoisuutta. Oma kehityskaareni nyt vain on mennyt näin. kolmekymppisenä minussa oli enemmän ylimielisyyttä kuin osaamista. Oppiminenkin on nyt helpompaa kuin nuorena. Mieli kehittyy, vaikka aivot olisivat jo herkkyysvaiheensa ohittaneet. 

On myös oikeasti vaikeita ikään liittyviä asioita. Liian harvoin näkee uskottavaa nuorille suunnattua viestintää. Nuorten äänensävyn tavoittaminen kuulostaa usein teennäiseltä, joskus kiusaannuttavuuteen asti. Vaikka olisi käytössä kaikki oikeat sanat ja sanonnat, ei nuorille voi tehdä sisältöä imitoimalla heidän maailmaansa. Aikaan saadaan vain hassu tulkinta todellisuudesta.

Olen ollut elämäni aikana kaksi kertaa aikuisopiskelija. Tällä tarkoitan, että olen opiskellut ja tehnyt työtä samanaikaisesti. 2000-luvun alussa ei ollut minkäänlaista havaintoa millaisia työpaikkoja kulttuurin, taiteen ja viestinnän aloilla tulisi tulevaisuudessa olemaan. 20 vuotta on yllättävän pitkä aika. Edellisellä tutkintoon tähtäävällä kerralla opiskeltiin kuvaajaksi, editoijaksi, äänittäjäksi, ohjaajaksi ja tuottajaksi. Välineet ja tuotannot olivat raskaita.

Sosiaalisen mediaan syntyneillä ihmisillä on aivan toisenlainen käsitys työmaailmasta kuin meillä, jotka menemme internetiin. Miksiköhän monet ammatit ovat nykyään englanniksi, vaikka suurin osa, jos ei jopa kaikki aiheeseen liittyvä kuitenkin tapahtuu suomeksi. Media Specialist, Chief Officer ja sisältö on kontenttia. Olisiko meillä täällä Suomessa edelleen ajatus, että asiat kuulostavat hienommilta vieraalla kielellä. 

Ikä on sana joka tarkoittaa numeroita. Nuori ihminen saattaa olla jyrkkä arvokonservatiivi ja vanhempi voi olla valmis tekemään uusia temppuja – vieläpä ihan puhtaasti. 

Sinut on peruutettu!

Sosiaalinen media muokkaa keskusteluilmapiiriä

Internetin ja sosiaalisen median myötä kulttuurinen keskusteluilmapiiri on muuttunut. Muutos on jatkuvaa ja myös hyvin nopeaa. Teknologian mahdollistaessa välittömän tiedonjakamisen, voidaan mille tahansa asioille saada vaivattomasti julkisuutta. Myös reaktiot ovat nopeita ja siksi usein jopa harkitsemattomia. Teos lytätään, ennen kuin sen merkitystä on ehditty ymmärtämään. Tai ennen kuin sitä on edes nähty. Se miten uudenlaiseen keskusteluun tai kommentointiin osallistutaan, vaatii vielä opettelua.

Huolestuttavaa keskustelukulttuurin kehityksessä on se, että väärässä paikassa sanottu sana tai puolihuolimaton lause voidaan yhtäkkiä levittää suuren yleisön eteen. Asiayhteydestään irrotettu kommentti saa äkkiä uuden merkityksen ja kommentoija välittömän tuomion. Raivostunut yleisö voi kertaantua valtavaksi ihmismassaksi, joka vyöryttää vihansa yhden tahon suuntaan. Pahimmillaan se taho on yksittäinen ihminen, jolle tilanne voi olla kestämätön.

Jos miettii asiaa omalta kohdaltaan, niin harva meistä on koko oman historiansa aikana onnistunut aina lausumaan ääneen ainoastaan harkittuja asioita tai kyennyt onnistumaan kaikissa toimissaan niin mallikkaasti, ettei minkäänlaisia virheitä ole päässyt sattumaan tai kukaan niistä huomauttamaan. Silti jostain syystä sosiaalisessa mediassa ollaan valmiita julkisesti lynkkaamaan mihin tahansa kömmähdykseen, harkitsemattomaan tekoon tai tyhmyyteen syyllistynyt henkilö.

Cancel-kulttuuri

Ihmisen sosiaalista asemaa tai statusta voidaan julkisesti vahingoittaa tai horjuttaa jo yhdenkin väärän kommentin tai ajattelemattoman vitsin vuoksi. Jostain syystä julkinen häpäisy on muodissa ja siitä kärsii eniten demokraattinen, avoin keskustelu. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta on huolestuttavaa, jos asioihin ei uskalleta enää ottaa kantaa, kun rakentavan vuoropuhelun sijaan jaellaan tuomioita ja vainotaan ihmisiä.

Cancel-kulttuurissa mikä tahansa julkisesti sanottu asia voidaan vuosia myöhemmin vielä tonkia esiin ja käyttää kyseisen kommentoijan tuhoamiseen. Vanha twiitti tai päivitys somessa voi johtaa jopa työpaikan menettämiseen tai koko uran tuhoutumiseen. Julkisuudessa esillä olevia henkilöitä nostetaan tikunnokkaan yhden lausahduksen, jopa vääränlaisen vaatteen vuoksi ja ihmisiltä vaaditaan kokonaisvaltaista virheettömyyttä ollakseen kelvollisia.

Cancel-kulttuurin kohdalla tosin kyse on muustakin kuin pelkästä ikävästä kommentoinnista tai julkisesta loukkaamisesta. Henkilö pyritään sulkemaan kokonaan ulkopuolelle; Voidaan puhua potkujen vaatimisesta, kampanjoinnista seminaarissa esiintyvää asiantuntijaa vastaan, vierailevan luennoitsijan estämisestä adressin avulla, virasta erottamisen vaatimisesta tai julkisesta protestista. Miksi? Koska kolmekymmentä vuotta aiemmin hän teki jotain, mikä ei ollut kaikkien mieleen ja nyt hän ei ole kelvollinen pitämään luentoa tai esiintymään tapahtumassa muiden, täydellisten ihmisten kanssa.

Internetin aikakaudella minuutin aikana tapahtunut harkitsematon teko tai tyhmyys voi tallentua pysyvästi ja levitä ympäriinsä. Asiayhteydestään irrotettu sana tai lause, jopa vuosikausia vanha teko siirrettynä nykykontekstiin voi saada aikaiseksi julkisen häpäisyn ja loppuelämän leiman, jolla pyritään pysyvästi viemään henkilöltä saavutettu sosiaalinen asema.

Jos ajatellaan Cancel-kulttuuria suomalaisesta näkökulmasta, on ilmiön perusteita vaikea ymmärtää. Oikeudenmukaiseen ja tasa-arvoiseen maailmaan pyrittäessä ollaan itse valmiita lynkkaamaan tai tuhoamaan jokin taho jopa yhden teon tai tapahtuman jälkeen. Sataprosenttisen täydellisyyden odottaminen muilta ei tunnu oikeutetulta ja kohtuutonta on se, että ihmistä tai asiaa ei pystytä arvioimaan kokonaisuutena. Kokonaisuutena, jossa on sekä hyvää, että huonoa. Ihmiselle pitäisi antaa mahdollisuus kehittyä yksilönä, oppia teoistaan ja muuttaa ajattelutapaansa. Uudenlaisen suvaitsemattomuuden aikakaudella tuomiot ovat elinikäisiä.

Kun omaa osallistumista julkiseen keskusteluun esimerkiksi jollain taiteenmuodolla joudutaan puntaroimaan seuraavien vuosikymmenten valossa, on todennäköistä, että mistä tahansa tärkeästäkin aiheesta ei uskalleta enää yhtä vapaasti kirjoittaa tai tehdä vaikka kuvataidetta.

Yksittäisen henkilön kohdalla tällaisen maalittamisen kohteeksi joutuminen voi olla kohtalokasta, sillä mahdollisuudet paikata aiheutunutta haittaa ovat vähäiset ja vaikutus voi olla taloudellisesti merkittävä. Luennoitsija, jolla on hyviä ajatuksia niiden huonojen lisäksi, voi antaa paljonkin ajattelemisen aihetta ja näin rikastuttaa keskustelua.

- Katriina Lappalainen, Kulttuurituotannon YAMK-opiskelija

Lähteet

BBC 2020. Zoe Thomasin artikkeli: “What is the cost of cancel culture?”. BBC News 8.10.2020.

https://www.bbc.com/news/business-54374824/

 

CBS 2020. Christopher Briton artikkeli: “Cancel culture seems to have started as an internet joke. Now it’s anything but”. CBS News 19.8.2020.

https://www.cbsnews.com/news/cancel-culture-internet-joke-anything-but/

 

Iltalehti 2020. Sanna Ukkolan kolumni: ”Yksi virhe menneisyydessä voi johtaa potkuihin – ja se on tiedostavien hyvisten vika” Iltalehti 20.8.2020.

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/f432494c-aefa-4880-a28b-dd7b044d33a2/ 

 

NY Times 2020. Ross Douthatin kolumni: “10 Theses About Cancel Culture”. The New York Times 14.7.2020.

https://www.nytimes.com/2020/07/14/opinion/cancel-culture-.html/

 

 

MESH 11.11.2020 Culture, Future, Technology - mietteitä moninaisuudesta

Järjestimme Kulttuurituottaja YAMK -opiskelijoiden kanssa MESH - Culture, Future, Technology seminaarin keskiviikkona 11.11.2020, joka streamattiin HAM:n tiloista. Kiitos yhdelle ryhmäläisellemme HAM:n tilan hankkimisesta. Kutsuimme mukaan eri alojen asiantuntijoita pitämään puheenvuoroja ja työpajoja, myös kulttuurialan ulkopuolelta.

Tavoitteena oli järjestää verkostoitumistapahtuma eri alan osaajille ja luoda tila, jossa asiantuntijat voivat kohdata, ja tavata myös ehkä täysin uusia osaajia, joita ei muuten omassa työelämässä tai verkostoissaan helposti kohtaisi. Pelillisyys johdatteli yläteemana ja monialaisuus johtaa usein innovaatioihin. COVID-19 teki kuitenkin osansa, ja toteutimme virtuaalisen verkostoitumistapahtuman, ilman osallistujien live-kontakteja tai HAM:n taidekierrosta. Tapahtuma yhdisti kuitenkin päivän aikana kulttuurialan, tieteen ja teknologian ammmattilaisia keskustelemaan ja ideoimaan yhteistä tulevaisuutta ja viimeistään paneelikeskustelussa lähti sokka irti.

Mutta miksi kirjoitan MESH:istä? En tällä kertaa sen takia, että kertoisin, miten hyvin päivä sujui ulospäin h-hetkellä kaikesta huolimatta tai reflektoida kehityskohtia yksityiskohtaisemmin, ne käydään läpi vielä sisäisessä palautesessiossa joulukuussa. Haluaisin kuitenkin reflektoida yhtä asiaa tuotannon suhteen, kokonaisuuden kannalta ja myös tulevaisuutta ajatellen sekä ylipäänsä asiantuntijaseminaarin järjestämistä koskien Suomessa vuonna 2020. Tässä ensin MESH 2020 ohjelma muistin virkistämiseksi, olin osana sisältö-tiimiä:

9.50-10.00 Tapahtuman avaus
Katri Kaalikoski (koulutuspäällikkö, Humanistinen Ammattikorkeakoulu) 

10.00-10.25 Future – a land to be explored, and a land to be built
Otto Tähkäpää (Lasten ja nuorten säätiön tulevaisuusasiantuntija & Tulevaisuuskoulun toiminnanjohtaja) 

10.30-10.50 Art for Landscapes
Bek Berger (Artist and Artistic Director of the New Theatre Institute of Latvia) 

10.55-11.20 Game industry in Finland – thoughts about the future
KooPee Hiltunen (Director, Neogames Finland Association) 

11.25-11.50 Elokuva- ja TV-alan tulevaisuuden näkymät
Riku Riihilahti (Head of Sales, Yellow Film & TV Oy) 

11.50-12.50 Lounastauko    

13.00-15.05 Työpajat  

Valitse ilmoittautumisen yhteydessä ne työpajat, joihin haluat osallistua. Kolme työpajaa käynnistyy klo 13, kaksi klo 14. Osa työpajoista järjestetään suomeksi, osa englanniksi 

• 13.00-14.00 Organisational practice, symbolism & imagination 
  Marcin Poprawski (HUMAK lecturer, PhD)
  Työpaja pidetään englanniksi, kesto 60 min 
• 13.00-14.00  Norms and games – present and possible future 
  Malin Gustavsson (CEO, Ekvalita) & Jana Pejoska (Researcher CICERO Learning research group, University of Helsinki) 
  Työpaja pidetään englanniksi, kesto 60 min 
• 13.00-14.30 You are live – Switcher Studio 
  Kari Keuru (Projektipäällikkö Virtalähde -digitaalisessa tapahtumatuotannossa, projektipäällikkö ja lehtori, Humanistinen ammattikorkeakoulu)
  Työpaja pidetään englanniksi, kesto 90 min 

• 14.05-15.05 How to use Diversity & Inclusion as a tool to grow and innovate?
  Priyanka Banerjee (Diversity & Inclusion Coach, Co-founder BusinessWiz Oy)Työpaja pidetään englanniksi, kesto 60 min
• 14.05-15.05 Tulevaisuuden ennakointi kulttuuriorganisaatioiden strategiatyössä 
  Pasi Toivanen (FM, Humanistisen ammattikorkeakoulun kulttuurituotannon lehtori)
  Työpaja pidetään suomeksi, kesto 60 min 

15.05-15.10 Tauko 

15.10-15.30 Art – Radical transition strategy
Antti Majava (taiteilija, väitöskirjatutkija, BIOS-tutkimusyksikkö, Mustarinda-seura) 

15.35-16.35 Paneelikeskustelu MESH – Culture, Future, Technology
Paneelikeskustelu käydään englanniksi ja sen vetää Humanistisen ammattikorkeakoulun lehtori Marcin Poprawski. Panelisteina Otto Tähkäpää, Bek Berger, Riku Riihilahti, Antti Majava ja Priyanka Banerjee.

Ohjelmaan liittyen reflektoin tapahtuman moninaisuutta tässä blogissa.

Markkinoin tapahtumaa omalla Facebook -sivulla marraskuun alussa ja sain kommentin, josta en kuitenkaan ollut yllättynyt:

”Miltei all male panel ja niin valkoinen. Miten en jaksa enää edes yllättyä? Kuuluvatko kulttuuri, tulevaisuus ja teknologia vain tietylle ihmisryhmälle?”

Tämä lause saattaa nyt triggeröidä sinua lukijana, jos olet esimeriksi juuri valkoinen. Tai sitten saatat vain ohittaa kommentin, koska some-kommentointi tulee nyt ylipäänsä korvista ja on kiire ja töitäkin tehtävänä. Tai ajatella, että no, olihan meillä onneksi kuitenkin naisiakin puhumassa (key note, paneeli ja työpajoissa), kahdessa työpajassa käsiteltiin juuri moninaisuuden teemaa, tai että no, jokaisella nyt on oikeus mielipiteeseensä. Seminaari oli myös ”vain” osa opintoja. Tai sitten miettiä, että niin aivan totta.. Jokaisella julkisella tapahtumajärjestäjllä on vastuu ottaa tuotannossa huomioon tasa-arvo ja yhteiskunnan moninaisuus. Ei saisi enää tulla lipsahduksia, koska julkisen tapahtuman markkinoinnissa nämä asiat tuleva kirkkaana esille ja kertovat sen tekijöistä.

Jos tuntuu vaikealta ylipäänsä hahmottaa aihepiiri, että mistä kaikesta oikein on kyse, niin esimerkiksi Kulttuuria Kaikille -sivuilta löytyy paljon materiaalia, esimerkiksi http://www.kulttuuriakaikille.fi/moninaisuus_kuinka_edistaa_moninaisuuden_huomioimista

En halua ottaa besservisserin roolia tai paasata asioista, koska ensinnäkään minulla ei ole siihen oikeutta ja rehellisesti sanoen tuntuu myös hieman tukalalta kirjoittaakaan tästä aiheesta. Mutta jotenkin haluaisin tuoda nämä reflektoimani asiat esille, koska koen, että se on tärkeää. Itsekin harjoittelen aiheen huomoimista paremmin joka päivä ja tiedän toimintani vajavaisuuden monessa kohtaa, olen ko. teeman kanssa tekemisissä Humakin ulkopuolella ja seuraan myös yhteiskunnan keskustelua aiheesta. Tutkin aihetta myös tulevassa opinnäytetyössäni. Kuitenkin jo se, että tiedostaa, on askel eteenpäin. Sekin on hyvä tiedostaa.

Nämä ovat myös haastavia asioita, ihan lähtöisin siitä, kuka puhuu ja kenenkin äänellä. Huomioitavaa on kuitenkin mielestäni, että tämäkin on enemmistön etuoikeus, enemmistö voi puhua moninaisuusasioista helposti sen enempää niitä kohtaamatta arjessaan, ihmetellä, ottaa kantaa, ”auttaa” ja pohtia, mutta vähemmistöön kuuluvat elävät ko. asiaa ja rakenteellista syrjintää läpi joka päivä (ehkä nimi on ei-kantasuomalainen, ulkonäkö ”maahanmuuttaja” ja on vaikeampaa saada töitä ylipäänsä tai asuntoa, ehkä äidinkieli ei ole suomi ja esim. taiteen avustukset tai vaikka viranomaisohjeet eivät saavuta ko. vähemmistökielen edustajaa, ehkä jo kouluajoista lähtien ei ole kannustettu esim. taiteen alalle lainkaan, koska se kuuluu vain toisille ja itselle lähihoitajan tai bussikuskin ura olisi suositeltu, ehkä henkilöllä on fyysisesti jokin vamma, jota yhteiskunta ei osaa ottaa huomioon, esimerkiksi vanhan rakennuksen teatterin backstagelle on hankala mennä ja löytyy vain pieni saniteettitila. Ehkä kyseessä on moniperustaista syrjintää, useampaan eri vähemmistöryhmään kuuluvalla). Ehkä saat kiinni, mitä ajan takaa? 

Kulttuurituottaja vuonna 2020 voi kantaa oman vastuun moninaisuuden huomioimisessa - teoilla. Miten luoda moninaista representaatiota yhteiskunnan näkyvissä toimijoissa?

Olin itse samaa mieltä saamani kommentin kirjoittajan kanssa. Laitoin hänelle yksityisviestin ja keskustelimme asian läpi. Hän pyysi myös vastuullisen opettajani sähköpostiosoitteen. En tiedä laittoiko hän koskaan viestiä Humakiin, mutta sanoi, että voisi laittaa. Kerroin hänelle, että olin yrittänyt tuoda moninaisuus -näkökulmaa enemmän esille ohjelmaan omilla tiedusteluillani, mutta en ollut mm. ajoissa tavoittanut puhujaa Norjan Nordic Black Theatresta, tai tavoittanut Suomesta muutamaa tahoa, mm. Yksittäistapaus/Tuffifilms, ennenkuin osa puhujista oli jo lyöty lukkoon. Toisaalta pitikin myös samalla lyödä puhujat nopeasti lukkoon, koska aikataulu oli tiukka ja etänä työskentely toi omat haasteensa. Kommentin esittäjä sanoi, että häntä itse asiassa riitti jo rauhoittamaan se tieto, että oli yritetty tehdä seminaarista moninaisempi, eli tiedostettu nämä asiat. Kerroin kommentin esittäjälle myös, että koen, että sain muutamasta opiskelijakollegastani reflektointipintaa tälle aiheelle, mutta samalla seminaaria suunniteltaessa tajusin, miten pimennossa moninaisuusasiat ovat kuitenkin vielä usein. Sanon tämän nyt kritisoimatta sen enempää, vain havainnoiden, tarkoituksenani ainoastaan herättää syvemmin aihepiirin äärelle, tai keskustelua, ihan jokapäiväiseen kulttuurituottajan työhön.

Useamman MESH:n 2020 suunnittelijoista sekä kulttuurialan toimijoista ylipäänsä pitäisi ottaa nämä asiat vakavammin, ja luonnollisesti, huomioon, aina kun voi. Myös jo avauspuheenvuorossa olisi mielestäni voinut painokkaammin mainita jotain diversiteetin tuoman potentiaalin ja mahdollisuuksien hyödyntämisestä kulttuurituotannonkin alalla. Keskustelu on kuitenkin ollut myös globaalia tähän liittyen.

Se, että moninaisuusasioita ei joudu miettimään itse joka päivä, kertoo etuoikeudesta, joka olisi hyvä tiedostaa.

Keskustelumme jatkui, ja kommentin esille tuoja sanoi, että oli laittanut aiemmin Design Foundation, Suomen Muotoilusäätiö 10-vuotta juhlasaminaarin ohjelmasta palautetta, ja sen palautteen jälkeen ohjelma oli muutettu monimuotoisemmaksi.  Ajattelin, että hienoa, ja samalla mietin, että jos hän ottaa yhteyttä Humakiin ja MESH -ohjelma tehtäisiin vielä uusiksi, se aiheuttaisi lisätöitä sekä MESH -ryhmälle että itselle sen mukana, mitä minulla ei siinä vaiheessa enää ollut. Ristiriitaista. Samalla tajusin, että miksi en vain ajanut näitä asioita vieläkin vahvemmin esille heti alussa ja suunnittelupalavereissa, mutta samalla ymmärsin, että en voi yksin kaikkeen vaikuttaa ja vuoden 2020 MESH on ko. vuosikurssin osaamisen näyte tapahtumanjärjestämisestä, jossa olen mukana yhtenä tekijänä. Uskon, että tämä on myös monen organisaation haaste. Vaikka tietämystä ja osaamista on, miten lähteä yksin painokkaammin viemään moninaisuus -asioita eteenpäin, jos enemmistö ei vielä ajattele asioita joka päiväisissä valinnoissaan. Silti pitäisi viedä.

Sain myös toisen kommentin yhdeltä opiskelijakollegaltani ohjelmaa suunniteltaessa, että ”rasismi ja moninaisuus ovat olleet niin paljon esillä viime aikoina, että eikö se ole jo aika kulunut aihe”. Jäin miettimään, että kuulinko oikein ja voiko joku oikeasti ajatella noin. Vaikka MESHissä olisi ollut yksi puheenvuoro omistettuna ainoastaan moninaisuus -teemalle, se olisi toiminut tässä ajankuvassa täydellisesti, ja kertonut vastuullisista tapahtumanjärjestäjistä. Sen sijaan, että aiheesta kuitenkaan kerrottaisiin varsinaisessa puheenvuorossa, ajatuksena oli alusta alkaen, että moninaisuus -näkökulma rakennettaisiin sisälle ohjelmaan puhujien sekä sen kautta, ketä kutsutaan mukaan osallistumaan. Niin sen niin kuin kuuluisi mennä, palatakseni yllä lainaamaani ensimmäiseen kommenttiin.

Oli myös tärkeää saada jotenkin mukaan ympäristöasiat, ja lähdin selvittelmään myös tätä teemaa. Ympäristöasioihin liittyen sain vinkin tutkija Antti Majavasta puhujana Bios-tutkimusyksiköstä ja hän oli hyvä vaihtoehto viimeiseksi puhujaksi, koska planeetan asioista on myös pakko puhua vuonna 2020.

Ajattelin ja ajattelen, kuten ensimmäisen palaute-kommentin esittäjä, että meillä olisi ollut hyvä tilaisuus kulttuurialan toimijoina ottaa kantaa yhteiskunnan moninaisuus -asioihin jykevämmin julkisessa seminaarissa, asiantuntijuuden sisällä. Varsinkin, kun tehdään oppilaitoksen nimissä tapahtumaa kulttuurialalle, representaatioilla on todellista merkitystä. Se on myös oman etuoikeuden tunnistamista, että miettii näitä asioita. Sain onneksi mukaan moninaisuusasiantuntija, konsultti Priyanka Banerjeen, joka tuli pitämään työpajan moninaisuuden ja inkluusion eduista työelämässä ja Ekvalitan, jonka toiminnanjohtaja Malin Gustavsson kertoi, että he voivat vetää herättelevän työpajan yliopistolla toimivan tutkija Jana Pejoskan kanssa esimerkiksi juuri stereotypioista, ja etuoikeuksista, mitkä ovat läsnä myös pelillisyydessä. Kysyin myös Priyankalta hänen mahdollisuuttaan osallistua paneeliin livenä ja hankin hänelle tilan työpajan pitämiselle läheltä HAM:ia, jotta ehdin saattaa hänet ajoissa paneelikeskusteluun mukaan. Jos en olisi tehnyt tätä, olisin henkilökohtaisesti kokenut, että epäonnistuin. Silloin paneelikeskustelu olisi ollut lähes all male panel ja täysin valkoinen. Toisaalta koin myös, rehellisesti sanoen, että en voinut henkilökohtaisesti markkinoida seminaaria täysillä omissa kanavissani, koska en onnistunut luomaan siihen monimuotoisempaa ohjelmaa.

Onneksi saimme seminaariin safe place -ohjeet mukaan, mikä oli todella hieno juttu. Myös tällaisilla pienillä teoilla voi näyttää ulospäin, että on tietoinen asioista ja vallitsevasta yhteiskunnankin keskustelusta. Selvitimme työryhmässä myös tallenteen tekstitys -mahdollisuutta ja tulkkausta jo itse seminaariin. Budjetti tuli kuitenkin vastaan. Ainakin yksi puhujista kertoi oma-aloitteisesti oman vuoronsa alussa, minkä näköinen hän on ja mitä hänellä on päällään, jos seuraamassa oli näkövammaisia osallistuja. Hieno ja asiantunteva aloite! MESH:in nettisivut olivat myös suomen lisäksi englanniksi ja tapahtuman juontaja ryhmästämme juonsi myös hienosti englanniksi. Paneelin vetäjä kaipaili markkinointimateriaalia englanniksi matkan varrella, joten tähän kannattanee kiinnittää jatkossa enemmän huomiota, että on tarpeeksi aikaa kääntää ja tarpeeksi tekijöitä. Englanti on vain yksi kieli, mutta jostain voi aloittaa. 

Oikeastaan nyt tuntuu vaikealta edes summata yhteen blogikirjoitukseen tätä laajaa aihetta, enkä varmaankaan ottanut edes kaikkea aiheeseen liittyvää huomioon, mutta kyse on etuoikeuksista, tiedostamisesta, rakenteellisesta syrjinnästä ja rasismista ja asioille jotain tekemisestä. Jokainen voi ainakin aloittaa tiedon hausta ja asian pohdinnalla siitä, miten itse voi omassa työssään moninaisuus -asioihin vaikuttaa, tai tuoda aihetta esiin. Jokainen voi. Se on myös jokaisen etuoikeutetun velvollisuus. Tästä aiheesta oli myös todella vaikea kirjoittaa, mutta halusin sen tehdä. Toivon, että tämä kirjoitus herättää kuitenkin enemmän positiivisia ahaa-ajatuksia, vaikka onkin haastava aihe, ensi kerralla sitten nämä asiat vain alusta asti enemmän huomioon MESH 2021 suunnitteluryhmälle – toivottavasti myös ilman COVID-19 maustetta! 

--Marjo-Sisko Lindstedt (Kulttuurituottaja, Humak, YAMK)

Photo: From keynote speech by Yacine Samb, Growth Marketing Manager and Diversity, Equity & Inclusion, Google, Northern Europe. Webinar on technology and innovation for gender equality, organised by Ministry of Foreign Affairs in Finland and Generation Equality Forum, 24.11.2020.

LÄHTEET:

Yhteiskunnan keskustelu

Kulttuuria Kaikille tietopankki: 
http://www.kulttuuriakaikille.fi/moninaisuus_kuinka_edistaa_moninaisuuden_huomioimista

MESH 11.11.2020 ohjelma ja työpajojen ohjelma:
http://mesh.humak.fi/tyopajat/ 

Webinar on technology and innovation for gender equality, organised by Ministry of Foreign Affairs in Finland and Generation Equality Forum, 24.11.2020.

Joutilaisuudesta ja sen semmoisesta

Kirjojen lukeminen on jäänyt pitkäksi aikaa. Syytin hektistä elämää, lapsia, vanhuksia, työkiireitä ja kaikesta siitä seurannutta väsymystä, joka laittaa antautumaan suoratoistopalvelujen helppoon viihteeseen sen sijaan, että olisi tarttunut vaikka kirjaan. Jatkuvasti ilmestyvät kiinnostavat kirjauutuudet ja ajatus niiden lukemisesta on seurannut koko ajan takaraivossa kuitenkin ja odottanut hetkeä lukuinnon palaamiselle. Kirjaan sukeltaminen ja sitä myöten saavutetun rentouden tunteen haluan takaisin, sen sijaan että jatkuvasti turrutan oman ytimeni äänen viihteen kohinaan.

Joka torstai-ilta seuraamme mieheni kanssa englantilaisen kirjailijan ja päätoimittajan Tom Hodgkinson luoman Idlerin “pubi-iltaa” Zoomin kautta. Idler on aikakauslehti, joka on rakentunut joutilaisuuden konseptin ympärille. Siinä kiinnitetään huomio yksinkertaiseen, joutilaaseen elämään, eikä itsen sisintä yritetä peittää touhukkuudella. Idler kääntyykin suomen kielellä kuvaavasti joutomieheksi, laiskimukseksi tai sohvaperunaksi. 

Joka viikko Idleriin osallistuu “idlaajia” ympäri maailmaa ja Tom ja hänen vaimonsa Victoria Hull jututtavat viikoittain vaihtuvaa vierasta, sekä vakiokasvoja. Vieraat ovat esim. näyttelijöitä, kirjailijoita, psykologeja tai vaikka mehiläisten kasvattajia. Keskustelun teema on aina, ainakin löyhästi, nykypäivän tehokkuusajattelun vastaisesti joutilaisuus ja huomion kiinnittäminen ympäröivään maailmaan, pieniin asioihin ja niistä nauttimiseen. Lopuksi on mahdollisuus esittää kysymyksiä vieraille tai isännille ja yksi elämäni huippuhetkiä onkin ehdottomasti lyhyt keskustelu Smack the Pony -näyttelijä Sally Phillipsin kanssa hänen kiinnostuksestaan Suomea kohtaan. 

Eilistä Idleria seurasin vain ohimennen sivusta (koska seurasin samalla viihdeohjelmaa tv:sta…). Vieraana oli englantilainen psykologi ja kirjailija Claudia Hammond, joka on palkittu tv- ja radiotoimittaja, kirjailija, psykologi ja luennoitsija. Hän jakaa työssään tapoja, miten erilaisista psykologisista ja lääketieteellisistä tutkimuksista saatu tieto voi auttaa jokapäiväisessä elämässä, konkreettisesti. Uusimmassa kirjassaan, The Art of Rest, hän kertoo englantilaisesta, hyviä rentoutumis- ja lepokeinoja kartoittaneesta kyselytutkimuksesta. Ainakaan itselleni testin tulos ei ollut suuri yllätys, kun lukeminen rankattiin parhaaksi keinoksi rentoutua. 

Olen ihastunut ajatukseen joutilaisuudesta. Se sotii vahvasti vastaan sitä sisään rakennettua tehokkuusajattelun ääntä, joka vaatii nostamaan hanurin ylös penkistä ja käärimään hihat. Miksi? Eikö vähemmälläkin pärjää ja eikö makaaminen ja vaikka se lukeminen juurikin edesauta hyvinvointia ja pidä mielen virkeänä? Kyllä, ainakin jos Tom Hodgkinsonilta kysytään. Hänen ja Matthew De Abaituan toimittaman Matkaopas joutilaisuuteen -kirjan takakannessa kerrotaan "maailmankirjallisuuden klassikoista löytyvän erilaisia näkemyksiä laiskottelun tärkeydestä ja työnteon turhuudesta," kuten tämä ote James Hiltonin teoksesta Lost Horizon vuodelta 1933:

“Eikö maailmassa olekin nykyisin liikaa kiirettä ja eikö oisi parempi, jos lorvailijoita olisi enemmän?”

 

Tom Hodgkinson ja hänen filosofiansa on tullut tutuksi minulle kirjoistaan Joutilaisuuden ylistys, Joutilaita iloja, Joutilaat vanhemmat, Vapauden ylistys, Matkaopas joutilaisuuteen ja Business for Bohemians. Suosittelen lämpimästi tutustumaan!

Meillä on kaikkea henkemme pitimiksi, olkaamme siis välillä jouten!

Riikka

Jk. Jos minä olen ihastunut ajatukseen joutilaisuudesta, niin on myös mieheni. Hän oli järjestänyt viime huhtikuuksi Tom Hodgkinsonin vierailulle kotikaupunkiimme Lappeenrantaan, mutta kaikki tietävätkin mitä viime keväänä tapahtui, tai ei tapahtunut. Ehkä vielä jonain päivänä saamme kuitenkin kuulla joutilaisuuden sanansaattajaa livenä kotimaassamme!

Lähteet:

https://www.idler.co.uk/

https://claudiahammond.com/

Tom Hodgkinson & Matthew De Abaitua: Matkaopas joutilaisuuteen