24.9.2020

AJATELMIA JOHTAMISESTA

Johtajuus ja sen ympärillä pyörivät ismit, aatteet, trendit ja paradigmat ovat jatkuvasti kehittyvä pyörre, josta voi olla vaikea saada kiinni. Business-konsulttien ja tieteenharjoittajien kiima keksiä johtajuuden keskiöön uusia termejä, malleja, suppiloita, käkkyröitä ja käytäntojä on aikaan saanut sen, että johtajuuden keskiö on kovin ruuhkainen. 

Blogisarjassa kysyn, ihmettelen ja opin kolmelta johtajalta heidän ajatuksistaan johtajuudesta, luovuudesta  ja kuinka he selviävät tässä ajassa johtajana. Blogisarjaan valikoidut johtajat ovat luovien alojen ja luovien ihmisten johtajia, keskenään erilaisessa liiketoiminnassa, omia persoonallisuuksiaan ja juuri siksi kiinnostavia. 

Miina Miettinen, Kulttuurituotannon yamk-opiskelija

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

POSITIIVINEN REALISTI

Haastateltavana Anni Vepsäläinen, Helsingin Messukeskuksen toimitusjohtaja


Työkulttuuri muutoksen vauhdittajana

Helsingin Messukeskuksen toimitusjohtajana vuodesta 2014 toiminut Anni Vepsäläinen näyttää haastattelun alkuun hänestä muutamia vuosia sitten tehdyn 360 analyysin ja koosteen, josta Vepsäläisen johtajuuden teesit, tavoitteet ja teot tulevat esille pohjustaen, että oikeastaan mikään ei ole vuosien varrella muuttunut ja hän ajattelee johtajuudesta paljolti samankaltaisesti kuin silloin. Kuva, joka Vepsäläisestä materiaalin perusteella piirtyy, on kuva nopeasta päätöksentekijästä, asiakeskeisestä ja analyyttisesta johtajasta, jota ajaa eteenpäin päämäärätietoisuus ja asiakaslähtöinen ajattelutapa. 

Messukeskuksessa Vepsäläinen on kasvattanut liikevaihtoa ja tulosta tasaisesti, vuoden 2019 liikevaihto oli 59,3 miljoonaa euroa ja liiketulos 2,6 miljoonaa euroa. Kävijöitä Messukeskuksessa oli 1,1 miljoonaa ja asiakastyytyväisyys jota mitataan NPS-mittarilla*, on UFI - The Global Association of the Exhibition Industry:n selvityksen mukaan aivan eri tasoilla kuin muiden globaalien verrokki-tapahtumien ja -toimijoiden tulokset. Mikä positiivisen kasvun on tehnyt mahdolliseksi?

Lähdetään liikkeelle työkulttuurista ja mitä sille on tapahtunut vuosien varrella. Vepsäläinen pohjustaa, miten tämän päivän työkulttuurista puhuttaessa on lähdettävä purkamaan kysymystä kauempaa. ”Kun tulin taloon 2014 syksyllä, oli talon johtamiskulttuuri melko lailla keskitetty ja hierarkkinen, jossa ajateltiin, että viisaus asui kulmahuoneessa”, Vepsäläinen kertoo ja jatkaa: ”Henkilökohtaisesti ajattelin, että viisaus asuu ihmisissä.” Vepsäläisen pohdittavaksi tulikin kysymys, miten saada Messukeskuksen ihmiset ja heidän osaamisensa ja kykynsä valjastettua yhteisen tavoitteen taakse. 

Lähes saman tien johtajapestin alkamisesta, Vepsäläinen aloitti Messukeskuksen johtamiskulttuurin strategisen muutoksen, jossa työntekijöitä valtuutettiin ja vastuullistettiin. Muutoksen myötä työkulttuuria muutettiin tasa-arvoisemmaksi, hierarkiaa purettiin ja luottamusta työntekijöiden omiin näkemyksiin suhteessa heidän omiin tehtäviinsä kasvatettiin. 

Vepsäläinen muistuttaa, että kulttuurinmuutos vaatii aina aikaa: ”Tänä päivänä olen iloinen siitä, että olemme ottaneet aimo harppauksia eteenpäin. Messukeskus on nykyaikaisesti ja modernisti johdettu talo kansainvälisesti konservatiivisesta messualasta huolimatta. Näen, että Helsingin Messukeskus on edelläkävijä ja globaalisti asiat alkavat muuttua myös muualla maailmassa. Johtamiskulttuurinmuutos näkyy tänä päivänä asiakkaiden korkeassa sitoutumisen asteessa, henkilöstön parantuneessa tyytyväisyydessä, ja liiketoiminnan sekä tuloksen kasvuna.”


Skenaariot, ennakointi ja kriisityö

Meneillään oleva pandemia ja siitä johtuva globaali kriisi käytännössä lopetti Messukeskuksen toiminnan maaliskuun puolessa välissä. Messukeskuksessa, kuten muissakin tapahtumatoimialan yrityksissä, törmättiin vauhdilla seinään. Messukeskuksessa on jouduttu ja joudutaan tekemään sopeuttamistoimia. Muuttaako näin fataali kriisi yrityksen työkulttuuria ja jos niin miten? Tähän Vepsäläinen toteaa, ettei tiedä vielä. Pandemia on aiheuttanut aivan omanlaisensa kriisin. 

Messukeskuksessa parhaillaan käynnissä oleva strategia- ja skenaariotyön tarkoituksena on luoda askelmerkit tuleville kuukausille ja vuosille. Skenaarioiden luomisen ja ennakoinnin rooli strategiatyössä on kriisin myötä kasvanut. Ennakoinnin ja varautumisen tärkeys korostuu Vepsäläisen puheissa ja skenaariotyökaluja otetaan yhtiötasolla käyttöön myös esimerkiksi tapahtumabrändien kehitystyössä. Vepsäläinen näkee uusien työkalujen käyttöönoton hyvänä esimerkkinä siitä, että johtajana pitää koko ajan oppia, olla utelias ja pitää oma työkalupakki tilanteen ja tarpeen mukaan päivitettynä.

Pitkä johtajakokemus on helpottanut suhtautumista käsillä olevaan kriisiin: ”Kriisi ei ole meidän itsemme aiheuttama, se jotenkin helpottaa, vaikka asiat on ikäviä. On helpompi pysyä tyynenä, koska on asioita, jotka pitää ottaa annettuna ja niihin pitää sopeutua”.

Vepsäläinen kuvaa kriisin aiheuttamia tunnelmia: ”Tietysti kriisi oli kova keväällä, silloin kun tuli täydellinen lock down, mutta henkisesti on jopa vaikeampaa ollut se, ettei kesälomien jälkeen päästykään palaamaan normaaliin, se tilanne muuttui niin nopeasti”. Jotain on kuitenkin keväästä toisin. Messukeskus pyrkii varmistamaan, että se on toimintakykyinen ja vahva kun kriisi on ohi ja tilanne normalisoitunut: ”Nyt halutaan tehdä rauhallisesti töitä, tutkitaan erilaisia indikaattoreita eikä haluta tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä. Halutaan, että tämä 100 -vuotias Suomen Messut Osuuskunta pysyy pystyssä, niin meidän on pakko katsoa julmempiakin vaihtoehtoja.” 


Helsinki


Tappaako kasvu luovuuden?

Messukeskus on kasvanut viime vuosina ja toimintoja on tehostettu. Mitä vahvasti prosessoitu toimintamalli ja kasvamisen vaade tekee luovuudelle? Miten ajan pulssilla toimiminen on mahdollista, kun yritys kasvaa ja väistämättä organisaatioon muodostuu kerroksia, hierarkioita ja hiljaisia toimintatapoja? Jääkö luovuus kasvun jalkoihin? ”Minä näen oikeastaan toisinpäin”, Vepsäläinen vastaa ja avaa ajatusta lisää: ”Kun yrityksellä on kasvutavoitteet, halu kasvaa ja kasvustrategia, niin se on parasta polttoainetta luovuudelle”.  Vepsäläisen mukaan tavoitteiden ja strategioiden lisäksi ihan yhtä tärkeää on nähdä toimintansa tuloksia, onnistumiset ruokkii tahtoa ja halua tehdä lisää. Johtajana Vepsäläinen kokeekin olevansa parhaimmillaan silloin kun pitää kehittää liiketoimintaa.


Haaveena oma oivalluttamisprosessi

Luovilla aloilla innovaatioiden ja luovuuden synnyttämä uusi liiketoiminta on elinehto. Miten Messukeskuksessa luovuutta ruokitaan vai ruokitaanko ollenkaan?  ”Tuossa me voitaisiin olla yhtiönä parempia”, Vepsäläinen aloittaa: ”Mutta meillä on loistavia esimerkkejä meidän messubrändeissä ja myyntiryhmissä, joissa asiakkaiden kanssa yhdessä tehdään asioita. Meillä on todella syvälliset luottamukselliset suhteet asiakkaisiin ja toimialoihin. Meillä on vahvat tiimit, joissa yhdistyy toimialatuntemus ja tapahtuma-alan ammattilaisuus. Ne muodostaa meillä sen prosessiytimen”.

Parannettavaakin löytyy ja ratkaisu voisi löytyä räätälöidystä, Messukeskuksen näköisestä mallista, jossa luovuuteen kannustetaan enemmän. ”Meidän pitäisi vielä tehdä systemaattisemmin ja enemmän työtä siinä, miten yritystason prosessit tukee ja ruokkii luovuutta”, Vepsäläinen kertoo. 

Tällä hetkellä Messukeskuksessa on käytössä sisäinen ideakanava, jossa ideoiden vapaa heittely mahdollista, on ollut ajatushautomoita ja sisäisiä kyselyitä, mutta paljon olisi vielä mahdollisuuksia. Vepsäläinen kertoo esimerkkinä Pipelife Finlandin toimitusjohtajan Kimmo Kedonpää tekemästä kulttuurinmuutoksesta, jossa henkilöstö nähtiin liiketoiminnan kasvun voimavarana ja kehitettiin oma oivalluttamisprosessi. Prosessissa kaikkien ideat otetaan hyötykäyttöön ja työntekijöitä velvoitetaankin osallistumaan. 

 ”Haaveilen, että me voitaisiin tehdä meille omanlainen juttu, mutta pitää löytää se tämän yrityksen tapa”, Vepsäläinen toteaa ja jatkaa, kuinka tärkeää on löytää oikeat työkalut ja prosessit sopimaan yritykseen ja yrityskulttuuriin: ”Olen tehnyt virheitäkin, yritin tehdä aiemmassa työpaikassani lähes kopiota (Pipelifen) toimintatavasta, mutta ei se lähtenyt lentoon. Pitää löytää se oma tapa ja jaksaa pitkäjänteisesti tehdä työtä, paljon (erilaisia) asioita eikä saa antaa periksi.”


Anni Vepsäläinen

Anni Vepsäläinen


”Meidän historian paras lean-harjoitus” 

Poikkeustilanne ja -ajat pakottavat yritykset uusiutumaan, tekemään digiloikkia ja kehittämään ihan uutta liiketoimintaa. Messukeskus on kiihdyttänyt uusien liiketoimintamalliensa kehittämistä, uudistaa digitaalisia palveluitaan ja tarjoaa uudenlaisia ratkaisuja asiakkaille. Vepsäläinen ei vielä osaa sanoa jääkö kriisiajan toimintamalleista tai ideoista jotain myös normaaliaikaan, mutta lyhyellä aikavälillä uudenlaiset toimintamallit ovat tärkeitä. 

Vepsäläisen mukaan uuden kehittäminen ja luovuus vaatii toteutuakseen turvallista ilmapiiriä, jossa uskalletaan ja voidaan sanoa hölmöjäkin ideoita: ”Jos ihmiset eivät uskalla kertoa niitä raakileitaan, niin se potentiaali jää hyödyntämättä ja meidän yritys tässä kriisitilanteessa kipeästi tarvitsee niitä uusia (ideoita).” 

Globaalin pandemian aikaansaama kriisi vaikuttaa Messukeskukseen talouden lisäksi myös muutoin. Vepsäläisen kertoo kuinka kriisi vauhdittaa Messukeskuksen kulttuuria suuntaan, jossa yksiköiden raja-aidat katoavat ja ennen vallalla ollut ajatus hyvin yksikkökeskeisestä toimintamallista on muuttumassa: ”Rajojen ylimenevä, irrotteleva luovuus ja ideointi, niin sitä me ollaan tarvittu aikaisemminkin yrityksenä ja nyt meidän on vähän pakko sitä tehdä. Se on se hyvä puoli tässä.”

Kriisin yllättäväkin positiivinen vaikutus on näkynyt kolme vuotta aiemmin aloitetussa lean-toimintatapojen juurruttamissa organisaatioon. ”Olemme kolme vuotta yritetty viedä lean-menetelmiä käytäntöön ja panostettu tosi paljon, kouluttaneet esimiehiä ja muuta, eikä se oikein ole lähtenyt (käyntiin)”, Vepsäläinen kertoo. 

Lappeenrannassa tuotantotalouden diplomi-insinööriksi valmistunutta Vepsäläistä kiinnostaa se, miten asioita voidaan tehostaa ja kuinka tehdä asioita fiksummin. Vepsäläisen mukaan lean on juuri sitä: ”Täällä hierotaan ihan tajuttomasti joitakin asioita, käytetään hirveän paljon resursseja ja siitä syntyy hukkaa.” Vuosien varrella kehittyneet monikerroksiset mallit ja tapa käyttää resursseja joutuu nyt kriisissä koetukselle. Niukkoja resursseja on pakko käyttää tehokkaammin. ”Tämä on meidän historian paras lean -harjoitus”, Vepsäläinen toteaa.


Tuhannen taalan kysymys

Hyvän johtajan ominaisuudet -haulla löytyy Googlesta 3 380 000 tulosta 0,39 sekunnissa ja leadership qualities -haku antaa 2 740 000 000 tulosta 0,52 sekunnissa. Mielipiteitä ja näkemyksiä hyvän johtajan ominaisuuksista siis on.

”Tämä on tuhannen taalan kysymys!” Vepsäläinen huudahtaa, kun kysyn, onko hyvällä johtajalla oltava tiettyjä ominaisuuksia, joiden optimaalisella liittymällä syntyy huippujohtaja vai synnyttääkö pikemminkin tilanne tai työyhteisö johtajan? Vepsäläinen mukaan tärkeintä on halu johtaa, mutta se halu johtaa, voi löytyä myöhemminkin uralla. Tyypittelyihin Vepsäläinen ei usko, ei tarvitse olla massahurmaaja ekstrovertti pystyäkseen toimimaan johtajana. Armollisinta Vepsäläisen mukaan on, että parhaiten pärjää olemalla vain oma itsensä. ”Johtajuuteen liittyy kyllä sitten, ainakin yritysmaailmassa, että täytyy olla tavoitteellinen, kunnianhimoinen ja vähän kilpailuhenkinenkin. Oma ego olisi hyvä laittaa syrjään ja onnistumiset tulee siitä yhteisestä onnistumisesta”.

Vepsäläinen on toiminut useilla eri toimialoilla ja tunnistaa, että eri aloilla johtaminenkin on erilaista. Tilannetta eri toimialalla johtamisen erilaisuudesta kuvaa Vepsäläinen hyvin näin: ”(Siellä) piti pinnistellä, kun olen päättäväinen ja suorapuheinen, niin piti himmailla sitä puolta ja tietoisesti jouduin tekemään ihan hirveästi työtä sen eteen. Jotenkin piti pehmentää sitä omaa viestiä koko ajan. Aika nopeasti huomasin, kun tulin tänne Messukeskukseen, kun tällä tapahtuma-alalla on aika suoraviivaista touhua ja se vaatii nopeutta, ja se on kiehtova kombo, se luovuus ja nopeus, että minulle on ollut aika helppoa olla täällä sellainen kun olen.”


Johtajana kasvaminen on myös ihmisenä kasvamista

Vepsäläisen mukaan hänen perusvahvuudet ja ajatukset johtamisesta ovat pysyneet aikalailla samoina vuosien aikana, mutta kuinka Vepsäläinen on vuosien aikana kehittynyt johtajana? ”Onneksi olen kehittynyt”, Vepsäläinen naurahtaa: ”Mutta ne perusvahvuudet on varmaan tosiaan ennallaan. Olen aina tykännyt hahmottaa kokonaisuuksia, se helpottaa, ja että on ollut hyvä ja nopea päätöksentekijä ja selkeä.” 

Suoraviivaisuus ja tehokkuus ei ole sopinut jokaiseen työkulttuuriin ja joskus työyhteisön rytmiin pääseminen on vaatinut työstämistä. ”Mutta olen kyllä tuota minun ihmispuolta kehittänyt paljon ja siinä kovin korkeakoulu oli Diacorissa, jossa onneksi johtaja-lääkäri uskalsi sanoa, että minun on otettava rauhallisemmin”, Vepsäläinen kertoo.

Vepsäläinen on aloittanut esimiesuransa 25-vuotiaana ja kesti jonkin aikaa ennen kuin hänelle kehittyi näkemys siitä millaista osaamista ympärilleen tarvitsee. Se on kuitenkin selvää, että johtajalle on tärkeää löytää ympärille ihmisiä, jotka tuo osaamista jota itsellä ei ole, ja jotka haastavat ajattelemaan toisin. Johtajana kasvaminen onkin Vepsäläisen mukaan myös ihmisenä kasvamista. 


Vepsäläinen saa ongelmista draivia

Kokemus ja se, että saa ratkoa ongelmia erilaisissa tilanteissa ja kasvattaa sitä omaa työkalupakkia helpottaa johtamista, Vepsäläinen sanoo ja kokee, että myös persoonallisuuden särmien hioutuminen on keventänyt johtamista. Mutta kaikki tieto, kokemus ja työkalupakin työkalutkaan eivät auta, jos ei ole dravia johtamiseen. ”Jos ei ole dravia, niin sitten ei kyllä kannata toimitusjohtajan hommissa olla. Se draivi pitää vaan löytää. Minulla ei toistaiseksi ole ollut niitä ongelmia”, Vepsäläinen sanoo. 

Vepsäläinen huomauttaa tarvitsevansa uusia haasteita ja ongelmia ratkottavaksi: ”Tässä messutoimialassa on sekin kiehtova juttu, että tässä on (mukana) kaikki toimialat ja pääsee syväsukeltelemaan sillä tavalla. Ja vaikka tämä on pk-yritys, niin tässä löytyy koko ajan niitä kiehtovia uusia ongelmia, joita pääsee ratkomaan, ja sitä minä rakastan.” Kriisiaika on tuonut esiin supervoimia, halvaantumisen ja toimintakyvyttömyyden sijaan Vepsäläinen saa kriisistä virtaa ja toimii entistäkin tomerammin.




Vinkit tuleville esimiehille

”Ole oma itsesi. Johda omaa työtäsi. Ole positiivinen realisti, molempia tarvitaan”, Vepsäläinen luettelee ja jatkaa: ”Ja sitten päästää minun all time favoriteen, Jim Collinsin Stockdalen paradoksiin.” Stockdalen paradoksin mukaan selviytyä voi silloin kun johtajat säilyttävät raskaina aikoina uskonsa, kohtaavat vaikeat asiat suoraan brutaalin realistisesti. Harhaanjohtavasta toiveajattelusta tulee päästä eroon ja ongelmien kiertely pitää lopettaa. Stockdalen paradoksista on Vepsäläisen mukaan apua myös aloitteleville esimiehille positiivisen realismin vahvistajana. Paradoksi on kulkenut Vepsäläisen mukana aina ja siihen hän palaa aina uudestaan. Nyt kriisin aikana, se on osoittautunut entistä tärkeämmäksi ohjenuoraksi.


Vepsäläisen kulttuurivinkki

”Minä tykkään elokuvista, ja olen kaivannut sitä, että pääsee taas elokuviin. Käyn elokuvissa yleensä yhdessä mieheni ja/tai kahden lapseni kanssa. Seuraavaksi mennään katsomaan Christopher Nolanin Tenet.”


Lisätietoa jutussa käytetyistä termeistä:

NPS-mittari* = Net Promoter Score-kyselytutkimus joka pyrkii selvittämään asiakkaiden uskollisuuden tasoa. Sanottu myös joskus suosittelumittariksi.

Stocdalen paradoksista lisää, esimerkiksi: https://www.jimcollins.com/media_topics/TheStockdaleParadox.htmlhttp://esseepankki.tiimiakatemia.fi/stockdalen-paradoksi/ ja https://esseepankki.proakatemia.fi/paras-neuvoni-johtamiseen-ikina/


23.9.2020

Mietteitä koronasta, ilmastonmuutoksesta ja digitaalisuudesta

 Viime kevään merkinnöistäni löytyi tekstin pätkä:

Koronaviruksen tultua meidän arkeemme, kaikki on muuttunut. Virus pakottaa meidät hoitamaan vain välttämättömimmän kuten ruokaostokset. Taudin pelko estää koulussa käynnin ja töihin menon. Ulkomaanmatkat saavat jäädä. Liikkumisrajoitus Uudeltamaalta estää kahden miljoonan ihmisen liikkumisen rajojensa ulkopuolelle. Silti sellaiset uutiset kuin: ”Kiinassa on pitkästä aikaa nähty sininen taivas” tai ”Helsingissä mitatut liikenteestä aiheutuvat typpioksidiarvot ovat vähentyneet”, saavat minut ajattelemaan, että on koronasta jotain hyötyäkin.

Ihminen on kekseliäs, suunnitelmallinen ja valmis tottelemaan silloin, kun on hätä. On tutkittu, että jopa myötätunto lisääntyy muita ihmisiä kohtaan. Me osaamme tämän hyvin. Mutta mitä tapahtuu, kun uhkakuvat ovat kaukana?

Ennakoiva käyttäytyminen on ihmiselle vaikeaa. Ja mitä kauempana uhka on, sitä vaikeampi meidän on etukäteen varautua siihen. Se, että huipputiedemiehet ympäri maailmaa ovat varoittaneet tulevista ja huomattavasti suuremmista vaaroista kuin tämä pandemia, eivät ole saaneet meitä muuttamaan toimintaamme. Kun kyseessä on ilmastonmuutoksen ehkäiseminen, se helposti koetaan kaukaiseksi uhaksi, johon ei ole syytä varautua - vielä. Sensijaan, että toimittaisiin ajoissa, vastaan astuvat muutoksen haluttomuus, politikoinnit ja oman edun tavoittelut.

Voisiko syynä tällaiseen, kieltämättä tyhmään käyttäytymiseen, olla uusien tilanteiden nostattama pelko? Luin keväällä aiheesta lehtiartikkelin, jossa kerrottiin miten koronapandemia on saanut Yhdysvalloissa aikaan huolestuttavan ilmiön: ihmiset ostavat enemmmän aseita kuin aikaisemmin. Sanonta ”hyökkäys on paras puolustus” toimii siellä näin. Vai toimiiko kuitenkaan? Jos omaa henkeään täytyy puolustaa asein, vaarana voi olla kaaos. Jotta tämä ilmiö ei laajenisi pandemian tavoin, voisimme ehkä keskittyä siihen, että ongelmat eivät lopu hyökkäämällä vaan paras puolustus olisi… rakentava yhteistoimiminen?

Mutta mielenkiintoiset, joskin puistattavat, ilmiöt eivät lopu siihen: jotkut tahot kokevat koronan olevan uhkana omalle toiminnalleen ja sen sijaan, että he tekisivät asialle jotain, vähättelevät koronan vaikutusta. Jotkut taas toivovat hyötyvänsä tilanteesta levittämällä epätietoa ja epäluottamusta ja uskomalla sillä tavoin saavansa enemmän äänestäjiä puolelleen.

Hullulta tuntuu. Mutta - ja onneksi vastavuoroisesti - on tullut myös viestejä sellaisesta ilmapiiristä, jonka mukaan tiede ja tosiasiat ovat se parivaljakko, johon suurin osa ihmisistä suuntaa katseensa. He uskovat ennemmin tieteeseen kuin foliohattupäisiin salaliittoteoreetikkoihin tai omia äärimmäisiä, jopa fasistisia, ajatuksiaan levittäviin tahoihin.

Entäpä taide? Voisin kuvitella tällaisen ilmapiirin olevan hyvä kasvumaa taiteen tekemiselle, onhan taide reagoinut poikkeustilanteisiin aina ennenkin. Selailin taidelehtiä koronakevään ajalta ja niistä olevista haastatteluista summasin seuraavan: osalle taiteilijoista korona on antanut aikaa ja avannut ”luovuuden highwayn”, osalle taas ajan lisäys on tuntunut ahdistavalta eikä se ole täyttynyt luovuudella tai inspiraatiolla. Näyttelyiden siirtymiset, lomautukset ja huoli omasta taloudellisesta tilanteesta voivat pakottaa ajatukset muualle kuin luovan ajattelun puolelle. (Raisa Jäntti, Taide, 4/2020.)

Mutta.Voisiko koronan tuoma huono taloustilanne pakottaa myös keksimään uusia, kustannustehokkaampia tapoja tehdä taidetta ja tuoda taidetta yleisölle? Nyt erityisesti esittävän taiteen levittämisestä digitaallisesti, esim. steemauksilla youtube-kanaviin, on tullut nykyarkea, uusi normaalitila. Voisin hyvin myös kuvitella, että tämä taiteen levitys olisi erityisen otollinen nuoremmille aikuisille ja tuleville sukupolville sekä niille, jotka eivät pääse fyysisesti paikalle, kuten vanhukset ja sairaat. Entäpä vankiloitten vangit?

Digitaaliset esitykset voivat olla myös toisella tavalla merkityksellisiä: ne mahdollistavat yleisönsä osaksi taideteosta osallistamalla heitä siihen. Fyysisen läsnäolon estyminen kompensoituu digimuuotoisen aineiston lisäyksenä. Kulttuuririentoon osallistuminen voi olla vaikkapa tällaista: Toisissa tiloissa -ryhmän digiesitys ”Etätripit olohuoneen sohvalla” (https://www.facebook.com/events/2307141669588268/). Siinä ohjauduin ja osallistuin monen muun kanssa kastemadon muotoon ja mielentilaan. Ennakkoluulojeni hälvettyä koin tämän osallistavan digiteoksen piristävänä ruiskeena ja lisänä arjessani.

Digitaalisuus taiteen kentällä on siis lisääntynyt ja uusiutunut entisestään. Yhtä lailla ihmisten tarve olla yhteyksissä muihin ihmisiin, edes koneen välityksellä, on tehnyt varmasti eristäymisestä siedettävämmän.

Tämän mahdollisuuden käyttäminen ja sen opetteleminen on tullut osaksi myös yhteiskunnallista vaikuttamista. ”Demokraattisissa yhteiskunnissa digitaalisen median aikana julkisen ja yksityisen raja on hälvennyt entisestään, kun yksityiselämän sosiaalisuus ja osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun tapahtuvat samoilla alustoilla ja yhä useammalla kansalaisella on mahdollisuus osallistua. Samaan aikaan autoritäärisissä yhteiskunnissa valvonta on muuttunut vaikeammaksi, kun ihmisten on mahdollista saada yhteys toisiinsa ja pääsy erillisiin viestimiin olinpaikastaan riippumatta.” (Papacharicci 2014, 30-33)

Olipa mukava lukea tuollaisesta. Digitaalisuuden ”möröt”, kuten intimiteettisuojan puutteet ja siitä johtuvat väärinkäytökset harmittavat minua vähemmän, kun tiedän, että digitaalisuus voi olla myös keino ihmisten yhteistoimimiseen ja -vaikuttamiseen. Jos näin kävisi, ja jos koronan eduiksi jotain voitaisiin laskea, se voisi olla juuri tätä: digitaalisen vaikuttamisen kasvaminen lisää maailmanlaajuista läsnäoloa ja yhteistyötä ilmastonmuutostaistelussa. Utopiaako? Ei ehkä sentään. Jo nyt yhteistyön aktivoitumisesta ovat kertoneet ne uutiset, joiden mukaan korona on hälyttänyt maailman epidemiologit, tutkijat, rokotevalmistajat ja muut lääketutkimusalan asiantuntijat yhteistyöhön. Jos tämä on jo mahdollista terveydenhoitopuolella, miksei myös planeettamme suojelun puolella?

Onhan myös niinkin, että ilmastonmuutoksen hillitseminen ja siihen liittyvät toimenpiteet ovat voineet jäädä kaiken tämän koronan tuoman ongelmanselvittelyn varjoon. Haluan olla kuitenkin toiveikas ja ajattelen, että koronapandemia on ollut eräänlainen oppimisjakso, jonka tulokseksi on tullut maailmanlaajuisen yhteistyön lujittuminen yhteistä vihollista vastaan. Kun rokote ja muut vastatoimet saadaan kunnolla kehitetyksi, on meillä työkalut ja ”yhteystiedot” myös ilmastonmuutostaisteluun. Korona on voinut opettaa meitä käyttämään niitä verkostoja, tapoja ja kontakteja, joiden avulla, näin uskon, lähestyminen on kynnyksettömämpää kuin aikaisemmin. Tämä toiminta on voinut myös todistaa sen, että muutoksiin voi ryhtyä ripeästi, eikä raskasta byrokraattista koneistoa tarvita. Internet ja sosiaalinen media voivat yhdistää ihmisiä niin, että ne saavat aikaiseksi liikettä ja todellista muutosta ruohonjuuritasolta alkaen.

Ja kun näin kävisi toteen, moni muukin asia paranisi. Miltä esimerkiksi tuntuisi hengittää taas puhdasta ilmaa?


Digitalisation, Sustainability, Accessibility, Cultural heritage & Creavity”- veistos Helsingin rautatieaseman aukiolla pyöräilyreittini varrella oli kuin tiivistelmä päivän ajatuksista.

 

Lähteet:

Helsingin Sanomat, kevät 2020

Voima 7/2020

Taide, 4/2020, Raisa Jäntti

Teatteri & Tanssi + Sirkus, 5/2020

Niin & Näin, 2/2020, Minna-Kerttu Kekki ”Populaaristi läsnäolon ylittämisestä”

https://www.myhelsinki.fi/en/smart-tourism-capital-2019 (kuva Anna Luttinen)

22.9.2020

Kun “mikään” ei kiinnosta


Tehtävänanto: Kirjoita 3 blogikirjoitusta.
Minä: Helppo homma, on tässä ennenkin blogia kirjoiteltu.
Minä seuraavat viikot: ……. 

Päässä pyörii pätkä sieltä, toinen täältä. Maailma on täynnä kiinnostavia asioita, varsinkin kulttuuri, se se vasta kiinnostavaa onkin! Ainakin yleensä. Käyn uudestaan tsekkaamassa mistä muut ovat kirjoittaneet, mietin että toikin aihe oli tossa, toi käsittelee tota aihetta paljon fiksummin kuin itse ikinä olisin älynnyt kirjoittaa, upea mielipide - ei lisättävää, no en tästäkään viitsi kirjoittaa... Kaikki mitä ajattelen, on selvästikin jo sanottu. Miksi mikään aihe ei innosta kirjoittamaan? Voinko kirjoittaa siitä?

Se on varmastikin ähky. Ähky kaikesta tiedon tulvasta, virikkeistä verkkokalvoilla, äänistä, hajuista ja mauista. Ähky joka tukkii mielen ja lamauttaa oman ajattelun. Olen päästäni turta, mikään ei paljoa hetkauta. Tunnen paljon, mutta mihinkään ajatukseen ei ole lisättävää. 

“En oikein jaksa tätä alaa”, totesi opiskelijakollegani tapahtumatuotannosta puhuessaan. Keskustelu kulki vähän eri kontekstissa kuin tässä, mutta lauseena tuo jäi kaikumaan päähäni. Sain alkuvuodesta totaalisen stopin työuupumuksen muodossa ja se vaikuttaa ajatuksiini ja erityisesti intohimooni kulttuurialaa kohtaan vähän valitettasti edelleen. Se on ehkä ähkyäkin suurempi syy siihen, kun “mikään” ei kiinnosta. 

Lukuisten keskustelujen myötä olen saanut huomata kuinka väsyneitä monet muutkin, varsinkin vapaan kentän kulttuurialan tekijät voivat olla. (Varmasti muidenkin alojen, mutta nyt pysyttelen omallani.) Työmäärä voi olla järjetön monellakin mittarilla, apuja ei ole saatavilla ja palkka on jokseenkin kohtuuton työmäärään ja -panokseen nähden. 

Tähän kohtaan oli tarkoitus lisätä kuva
työaikaseurannastani joltain kiivaimmalta viikolta,
mutta tämä olikin kivempi.

Toinen opiskelijakollegani kirjoitti kulttuurituottajan laajasta tehtäväkentästä erittäin osuvan tekstin, ja pystyn allekirjoittamaan siinä kaiken. Erityisesti ajatus “... monessa kulttuurialan paikassa ei ole ketään kelle delegoida, joten tuottaja päätyy tekemään asiat itse tai ne jäävät tekemättä.” Tuo voi olla palkanmaksajatahon joskus vaikea ymmärtää, mutta tunnolliselle tuottajalle uupumuksen edistäjä. Pakkohan ne työt jonkun on tehtävä!

Työuupumustani seurasi korona, koronaa seurasi lomautus, lomautusta seurasi irtisanominen tuotannollisista ja taloudellisista syistä (korona) ja irtisanomisesta seurasi pysähdys. Tai ehkä se tuli jo siinä lomautuksen kohdalla, mutta nyt, kuukausia myöhemmin näen paljon selvemmin mihin jamaan olin ajatutunut. Niin minulle, kuin erään ryhmäkeskustelumme mukaan monille muillekin kulttuurialan tekijöille ja siinä kuplassa eläville korona tuli, kaikesta käänteisyydestään huolimatta, tarpeeseen. Siis noin niin kuin elämän kannalta tarpeeseen, ylipäätään. Kukaan ei sitä olisi tietenkään halunnut, mutta se pakotti monet meistä pysähtymän ja miettimään asioita uusiksi, eikä se ole useinkaan huono asia. 

“Pakkolevon” ansiosta itselläni happi kulkee taas paremmin ja muistanut sellaisia pikkuseikkoja, kuten sen miten ihana luonto meillä on ja miten hauskoja tyyppejä omat lapset esimerkiksi ovat. Ja kun itse en pystynyt ravitsemaan uupumustani ihanilla kulttuurielämyksillä, löysin hikoilusta upean tavan päästellä höyryjä. Yksi suosikki jutuistani on nostella rautaa ja sitä ei olisi kukaan uskonut, vähiten kai minä itse. Voisi siis sanoa, että yksi maailmanlaajuinen pandemia voi muuttaa identiteetin, tai ainakin osan siitä.

Saatoin tässä puhua itseäni pussiin, nimittäin kyllä minua asiat edelleen kiinnostavat. Olen edelleen kulttuurituottaja henkeen ja vereen, mutta en vain sitä. Olen myös äiti, puoliso, ystävä, jumppapirkko ja monta muutakin juttua, mitkä unohtuivat upotessani työhön. Hiljalleen olen alkanut myös muistaa entisestä työstäni hauskoja ja hyviä asioita niiden pelkkien kipeiden sijaan. Oli meillä siellä töissä kivaakin ja kaiken oppimani jälkeen olen valmis uusiin kuvioihin parempana versiona itsestäni. Olen valmis kiinnostumaan. 

Tässä yksi niistä hauskoista ja hyvistä asioista: KEIKAT!

Pysykää pinnalla ja halatkaa puita!

Riikka Hjelt-Taponen


x

21.9.2020

Sillanrakentaja – muutosta sisältä tai ulkoa käsin?

Humakin kulttuurituottaja (YAMK) opinnoissa syksyllä 2020 oli tehtävänä kirjoittaa oppimispäiväkirjaa kahden viikon ajanjaksolta. Kun kirjotin oppimispäiväkirjaa, kävi selväksi, mikä on seuraavan blogin aiheeni. Käänsin otsikon ensin englanniksi ”building bridges” mutta vaihdoin sen vielä Sillanrakentajaksi.

Osallistuin Opetus- ja kulttuuriministeriössä pidettyyn työpajaan 25.8.2020 (osa II, ensimmäinen osa pidettiin Zoomin välityksellä keväällä), jonka oli järjestänyt Kulttuuripolitiikka, maahanmuuttajat ja kulttuurisen moninaisuuden edistäminen -työryhmä erikoistutkija Pasi Saukkosen (Helsingin kaupunkitutkimus) johdolla. Työpajan teemana oli maahanmuuttajien ja Suomessa syntyneiden ulkomaalaistaustaisten mahdollisuudet harjoittaa ammattimaista ja muuta taide- ja kulttuuritoimintaa Suomessa. Työpajassa haettiin vastauksia siihen, miten jokaisella voisi olla mahdollisuus tavoitella taiteen ja kulttuurin ammattilaisuutta sekä osallistua suomalaiseen taide- ja kulttuurielämään tekijänä ja tuottajana. Siellä pohdittiin, mitkä konkreettiset tekijät luovat mahdollisuuksia ja mitkä estävät niitä toteutumasta, miten yhteiskunnan eri toimijat vaikuttavat ovien avautumiseen ja sulkeutumiseen ja minkälaisilla ratkaisuilla voisimme edistää yhdenvertaisuuden sekä mahdollisuuksien tasa-arvon toteutumista taiteen ja kulttuurin kentällä.

Minut oli laitettu samaan pöytään mm. Globe Art Point, Maailman Musiikin Keskus, Helsingin kaupungin kulttuuritoimi ja Taike (”instituutiotaso/rakenteet”) ja Sonya Lindforsin (koreografi, taiteellinen johtaja) kanssa. Edustin yhdistystäni Kulttuurikameleontit ry:tä, ja Afrojazz Clubia mutta myös opinnäytetyöni tiimiä New Theatre Helsinki. Se toimii tavallaan siltana näiden kahden tason välillä (instituutio – kenttä). En tiedä oliko istumapaikkani sattumaa, tai järjestäjien tietoinen valinta. Työpaja oli jo käynnissä, kun saavuin, olin hieman myöhässä. Järjestäjä tuli vastaan, ja osoitti paikkani sanoen ”laitoin sinut istumaan tähän ryhmään”. Ehkä se ei siis ollut sattumaa. Voi miten mielenkiintoinen iltapäivän sessio siitä syntyikään.

Työpaja sujui hyvin, maskeilla ja ilman. Ensin pohdittiin esteitä, ja tämän jälkeen ratkaisuja, kulttuurisen ja kielellisen moninaisuuden edistämiseksi taiteen kentällä. En lähde luettelemaan kaikkea, mutta haasteista on pakko mainita hidas rakenteiden muutos, kuten myös se teema, mitä ylipäänsä pidetään taiteena. Jos taidetta/ apurahahakemuksia arvostelee aina samat ihmiset, voiko tämä koskaan muuttua samoilla pelinappuloilla? Miksi kulttuurisen moninaisuuteen liittyvät apurahat ovat usein omana kapeana segmenttinään, esim. Taikella, ikään kuin jo valmiiksi rankattu omaksi pikku siivukseen? Lisäksi, jos suomalainen taiteen koulutusjärjestelmä, eivät hyväksy esim. vähänkään aksenttista suomen kieltä, rajaa tämäkin ehkä muuten lahjakkaita taiteen alalle suuntautuvia opiskelijoita ulos. Miksi ei voisi kuulua?

No, yhtenä vastauksena voisi olla se, että erityisesti taidelaitosten portinvartijoiksi tarvitaan laajempaa representaatiota, siis muunkin taustaisia ja -näköisiä, kuin ”perinteinen kantasuomalainen”, ja että näitä hakuprosesseja kehitetään yhdenvertaisempaan suuntaan. Yksinkertaisesti myös rekrytoidaan eritaustaisia osaajia, ilman ennakkoluuloja, ja toisaalta mietitään edellytyksiä rakentaa jotain uutta ”uuden ja vanhan välille”. Tästä pidin lyhyen puheenvuoron myös työpajassa, New Theatre Helsinkiin liittyen. Esim. Helsingin kaupungin kulttuurivisio 2030 ja OKM:n kulttuuripolitiikan strategia 2025 kertovat kauniita asioita, mutta miten kulttuurinen moninaisuus oikeasti saadaan näkymään paremmin kaupungissa ja taiteen kentällä? Jo nopeastikin?

Ehkä esim. esittävän taiteen kentälle tarvitaan uusi alusta, joka voi luoda uusia yhteistyökuvioita olemassa olevien taidelaitosten ja tällä hetkellä näkymättömien taiteilijoiden välille. Toisaalta olisi tärkeää rakentaa esimerkiksi jonkinlaisia porkkanoita yrityksille ja taidelaitoksille tähän, että yhdenvertaisuutta edistääkseen esim. ulkomaalaistaustaisen rekrytointia tuettaisiin jollain tapaa. Se tässä hetkessä saattaa kuitenkin viedä enemmän resursseja, esim. kielikysymyksen suhteen. Taas palaan kysymykseeni, mistä aloitteet lähtisivät? Systeemissä sisällä olevilta asiantuntijoilta, tai ulkoa tulevilta aktiivisilta kansalaisilta? Paljon jo tehdäänkin, ihan jo esim. Työvoimatoimistoissa inkluusion edistämiseksi, mutta voisiko muutosta jotenkin nopeuttaa.

Kulttuuria kaikille on luonut oman verkoston ”Diversity Agents” jotka toimivat neuvonantajina ja yhteistyökumppaneina aiheeseen liittyen. Ei kuitenkaan ilmaiseksi, luonnollisesti, koska toiminta vie aikaa ja rahaa. Mutta sillanrakentajia alkaa ilmestyä kulttuurin kentälle, hyvä niin.

Mutta siis erityisesti lavoille, jo nyt, tarvitaan laajempaa representaatiota, vastaamaan väestökehitystä. Suomessa on toisaalta ollut satoja vuosia romaneita ja saamelaisia, mutta missä he ovat isossa kuvassa? Aiheeseen liittyy mm. myös kielellinen näkökulma, miksi edelleen, esim. Taiken hakemukset ovat vain/pääosin suomeksi? Ne tulisivat saavutettavammaksi eri kielten kautta. Englanti kielenä ei ole vastaus kaikkeen, mutta ehkä hyvä aloitus. Aihetta voisi verrata siihen, että kun korona iski keväällä 2020, niin kummasti pakon alla käännettiin tärkeät tiedotteet ruotsin ja englannin lisäksi venäjäksi, arabiaksi, ja useille muillekin kielille.

Tästä päästäänkin ylipäänsä taiteen arvostamiseen, kuka päättää Arkadian mäellä? Pitäisikö maahanmuuttopolitiikkaa muuttaa siten, että taiteella olisi siinä isompi rooli (urheilun lisäksi), jos, niin kuka tekisi aloitteen? Joku joka hyvin tietää asioiden laidan esim. ministeriössä, poliitikot, tai joku ihan ulkopuolinen toimija?

Toisaalta Suomessa on jo osittain hyvä lainsäädäntö, esim. yhdenvertaisuuslaki, ja yhdenvertaisuussuunnitelmat, mutta toteutuvatko nämä organisaatioissa? Hyvä esimerkki benchmarkata on Englannista, esim. English Art Council on määritellyt tarkasti, mikä yhdenvertaisuus tarkoittaa, Suomessakin voitaisiin listata. Ja sen jälkeen linkata esim. apurahojen saamiseen kriteerien täyttyminen siten, että tätä oikeasti seurataan.

Aihe on laaja, ja huomaan, että myös oma blogini hieman poukkoilee. Mutta asiaan. Sillanrakentamiseen, ja portinvartijoiden herättelyyn. 

Työpaja innoitti kirjoittamaan vieressäni istuneelle Taiken edustajalle vielä työpajan jälkeen sähköpostin keskusteluumme liittyen, johon sain häneltä kannustavan vastauksen, että hän on aivan samaa mieltä kanssani, joskin näki omat vaikutusmahdollisuutensa Taiken sisällä rajallisiksi ja pyysi ottamaan yhteyttä Taiken johtoon. Mietin, että itse en näe rajoitteita sille, miten aloitteellinen kukaan voisi olla, tai mistä asioista puhua, oikeastaan vaan asioista puhumalla voi mitään kehitystä tai muutosta syntyäkään. Voi tietysti olla, että ko. henkilö esim. pelkäsi oman työpaikkansa puolesta, jos alkaa liian ”radikaaliksi” muutosagentiksi organisaation sisällä mutta toisaalta rakenteellinen muutos ei tule hiljaa olemalla, ja juuri tuolla gatekeeper -paikoilla olevien herättely ja painostuskin on tärkeää. Avaus -hankkeen loppuseminaari 14.9.2020 toi loistavaa keskustelua esiin paneelissa, johon osallistuivat Taiteen edistämiskeskuksen (Taiken) johtaja Paula Tuovinen, Helsingin kaupungin kulttuuri- ja vapaa-aika toimialan johtaja Tommi Laitio, Ceyda Berk-Söderblom, hallituksen puheenjohtaja, Globe Art Point ry sekä Minna Karvonen, Opetus- ja kulttuuriministeriön Kulttuuri- ja taidepolitiikan osaston, Taiteen ja kulttuuriperinnön vastuualueen johtaja. Toivon, että seminaari nauhoitettiin, ja että siihen voisi palata vielä myöhemmin.

Rakenteiden haastamista tekee näkyvästi esim. juuri Sonya Lindfors, joka on saanut myös kiitettävästi julkisuutta, erittäin hyvää keskustelua nousi myös viime viikolla Docventures 8.9.2020 ohjelmassa.

Yllä mainitsemaani Taiken toimihenkilön vastaukseen liittyen mietin, että toisaalta ehkä muutosaloitteita on helpompi tulla vaikka KuTuYAMK opiskelijalta järjestökentältä toimien, tavallaan täysin ulkopuolinen vaikuttaja ko. organisaation sisäiseen dynamiikkaan liittymättä. Mutta silti jäin pohtimaan, olisiko myös ko. Taiken toimihenkilö voinut jo itse ajaa asioita eteenpäin, osana sitä organisaatiota, kun kerran oli samaa mieltä, ja tietoinen asioista.

Innolla odotan, mitä ministeriön työpaja saa aikaiseksi, tai saako. Onneksi siellä puhuttiin suoraan, ja annettiin kritiikkiäkin ihan huolella, toimijat eivät jaksaa enää kuunnella jargonia vaan nyt halutaan konkreettisia toimia ja kehitystä.

Jään odottelemaan, ja koitan organisoitua oman pienen haasteeni :) eli opinnäytetyön rajauksen ja tutkimuskysymysten suhteen. Kaikkea ei voi muuttaa kerralla, mutta siltoja voi rakentaa, ja uskon, että sillä pääsee eteenpäin.

Kuva lainattu netistä, halusin löytää sillan kuvastamaan blogin teemaa. Kuvassa kerrotaan, että Iijoen Jakkukylään rakennetaan Pohjois-Euroopan pisintä kevyen liikenteen riippusiltaa (Rakennuslehti.fi, Seppo Mölsä, 12.5.2020). Sillassa näyttää ensikatsomalta olevan aukkoja, mutta sillä on kuitenkin selkeä ja vankka suunta sekä ketjujen varassa rakentuva kokonaisuus, kohti tätä suurta päätavoitetta. Se tuntui jotenkin sopivalta metaforalta, tähän sillanrakentamiseen, ja rakenteiden muutokseen. 

--Marjo-Sisko Lindstedt (Humak, KuTu, YAMK)

Arts Council England https://www.artscouncil.org.uk/creative-matters

Equality Analysis: Development of Arts Council England’s 10-year strategy, 2020-30
https://www.artscouncil.org.uk/sites/default/files/download-file/Equality%20Analysis_Arts%20Council%20England_Strategy%202020-2030.pdf

Avaus -hankkeen loppuseminaari , Ateneum/Zoom14.9.2020
http://www.kulttuuriakaikille.fi/avaus-hankkeen-loppuseminaari-14092020

Kulttuuria kaikille Diversity Agents
http://www.kulttuuriakaikille.fi/diversity_agents?fbclid=IwAR0E-WELjWMSP5aFkWPp2cFJLb0xM9ty3zpwyQ2NrnUh5--oEYHphKxyuIA

Opetus- ja kulttuuripolitiikan kulttuuristrategia 2025 http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/79811/okm20.pdf

Taide ja kulttuuri Helsingissä 2030 https://www.hel.fi/static/liitteet-2019/KuVa/julkaisut/Taide-ja-kulttuuri%20Helsingissa%202030.pdf

Yle Areena, Docventures 8.9.2020 Black Lives Matter (kts.
https://areena.yle.fi/tv/ohjelmat/57-6A3zpzWVa?play=1-50476357

4.9.2020

BKT ja luontoarvo


 

Kuulin radiouutisista tänään (1.9.2020), että Suomessa matkailuala on bkt:n kannalta kannattavampi kuin metsäteollisuus tai elintarviketeollisuus (TEM / business Finland). Tilasto, johon viittaan on vuodelta 2018 ja siinä kerrotaan, että matkailutoimialat muodostavat 2,7 % Suomen bkt:sta, joka on saman verran kuin maa-, metsä- ja kalatalous ja puolitoista kertaa enemmän kuin elinkeinoteollisuus.

Oli miten oli, tilanne näyttää siltä, että elämme monelta osin maailmassa, joka nykyisellään pyörii kuluttamisen, turismin ja sen BKT:n sanottelemana. Miten me tähän päädyttiin?

Korona teki sen, että maailman muuttui. Ehkä hetkellisesti, ehkä saaden aikaiseksi joitakin pysyvämpiäkin ratkaisuja. Saaden aikaiseksi myös sellaisia ratkaisuja, jotka tekivät elämästämme hieman kestävämpää. Nykyelämämme ei ole kestävää ja on löydettävä pikaisesti keinoja, joilla saisimme itsemme pelastettua itseltämme. Jo Pentti Malaska vuonna 1979 totesi, että luonto selviää kyllä tästä tuottamastamme tuhosta, mutta me ihmiset emme välttämättä selviä ellemme tee asialle jotain ja pian.

”1930-luvulla, jolloin ihmiskunta oli vaikutuksiltaan luontoon kuin hyttynen norsuun nähden, oli samantekevää, mihin se luontoa ”pisteli”. Ongelmat olivat kaikki paikallisia ja luonto korjasi ne äkkiä. Mutta kun ihmiskunnan voimasuhde luontoon tulee samaksi kuin norsun suhde toiseen norsuun, silloin alkaa olla merkitystä, miten toinen toista tönii. Ja jos me kasvamme kymmenpäiseksi norsulaumaksi siihen yhteen nähden, me alamme olla sille vaaraksi, jos käyttäydymme aggressiivisesti sitä kohtaan. (Teollisuus 1979, Pentin haastattelu.)” Tulevaisuussarja 8, Pentti Malaska.

Miksi ihmeessä puuhaamme sitten kaikkea muuta kuin sitä kaikista tärkeintä? Maailman pelastamista. Miksemme laita kaikkia voimavarojamme siihen, että luonto säästyy ja me säästymme. Miksemme tiedota tietämättömiä, tee tekoja ja poista elämästäsi vääriä tekoja.

Koronan tuomat rajoitukset toivat sen, osa kulutuksesta tyssäsi, liikkumisrajoitteet maan sisällä ja ulkomaille vähensivät myös totuttua kestämätöntä elämäntapaa. Tavaratalot, vaatekaupat ja baarit sulkivat ovensa, lentokoneet eivät lentäneet ja jokseenkin niin sanotut elämälle-ei-niin-välttämättömien asioiden kulutus väheni tai loppui hetkellisesti kokonaan. Maailman pysähdyttyä hetkeksi totutusta arjenpyörityksestä, katseet kääntyivät perinteisempiin arvoihin ja henkiseen hyvinvointiin. Syntyi mm. trendit tehdä leipää itse omalla juurella, käydä luonnossa ja soittaa isovanhemmille. Korona pakotti pysähtymään ja antoi mahdollisuuden tutkia sitä, mitä sinulla on nyt ja tässä, ja miksi. Kiinnostus itsensä kehittämiseen, oman elinympäristön tutkimiseen ja kiinnostus omiin läheisimpiin kasvoivat. Havainnot perustuvat pelkästään omiin näkemyksiini, kokemuksiini ja kevään 2020 aikana kuulemiini uutisiin. Havainto siitä, ettemme ehkä tarvitsekaan kaikkea tätä mitä elämäämme sisältyy, vaan että vähempikin riittää, on mielestäni hyvä herätys kestävämpään tulevaisuuteen.

Kun osa vanhemmista tekivät etätöitä samalla kuin lapset opiskelivat etänä kotona, syntyi uusia jännittäviä tilanteita perheen sisällä, ehkä jopa uusia kohtaamisia perheenjäsenten välillä. Kuten eräs tuntemani kolmen lapsen äiti toivoi hartaasti koulujen aukeavan, koska ei jaksanut enää lapsiaan. Kotikaranteenin aikana tunteet olivat hiiltyneet mm. siihen pisteeseen, että hän kiroili ensimäistä kertaa esikoiselleen. Koska korona sai aikaiseksi paljon uusia tilanteita myös ihmissuhteet joutuvat koetukselle. Mitä tämä kertookaan todellisuudestamme? Ehkä sen, että kaikki ovat arjessaan niin paljon omassa maailmassaan etteivät kohtaa toisiaan ja sitten, kun maailmat kohtaavat, kaikki yllättyvät, etteivät osaa synkronisoida itsenäisesti kehittynyttä omaa elämäänsä yhteiselämään muiden yhteisön jäsenien kanssa. Moni saattoi joutua opettelemaan kohtaamaan perheenjäsenensä tai rakentamaan ihmissuhdettaan tai kohtaamaan itsensä uudelleen.

Jos mittaisimmekin menestystämme maailmalla, ei BKT:n perusteella, vaan henkisen hyvinvoinnin määrällä, jota muun muassa taide ja kulttuuri tuo meille, aineettomasti.

Noh, maailmankäsityksemme muuttuu mentaalisella tasolla hitaasti. Seuraavassa Lastenkulttuurikeskusten liiton järjestämästä ”Kestävä tulevaisuus ja lastenkulttuuri” tilaisuudesta 9.4.2020 ote Otto Tähkäpään esityksestä :

”ihmiskunnan historiaa suuressa kehyksessä; pysyvyys ja muuttumattomuus, muuttumattomuuden kehä alkoi murtumaan 1700-1800-luvuilla, kun ensimmäisen teollisen vallankumouksen seurauksena. - muuttui kun siirryimme Nopean ja kiihtyvän muutoksen aikakaudelle, jota tällä hetkellä elämme.

Kaikki hyvä mikä ollaan saatu viimeisen 150 viimevuoden aikana on tullut ympäristön kustannuksella. Hyvinvointi ja vauraus ja väestö on kasvanut niin samaan aikaan meidän vaikutus ympäröivään luontoon on kasvanut.

Nyt se muutos mikä ollaan koettu viimeisen 150 vuoden aikana, se kaikki hyvä kehitys on ikään kuin pyyhkiytymässä pois.

Meidän vaikutus ympäristöön ja luonnon varojen käyttö on kasvanut siihen samaan tahtiin. Ei voi ajatella että meillä on kaikki hyvin, paitsi meillä on tämä ekologinen kriisi. Ekologinen kriisi ei ole irrallinen tästä kaikesta muusta kehityksestä.

Sen seurauksena ollaan ajauduttu siihen tilanteeseen, että meidän pitää tehdä täysin päinvastainen liike, meidän pitää ikään kuin päästä pyramidin huipulta, ei sentään 150 vuodessa vaan parissa vuodessa.

Kokonaisvaltainen muutos, joka meidän täytyy tehdä, jos haluamme saada rajattua ilmaston lämpeneminen 1,5 asteeseen.

Voidaanko jatkaa tätä nykyistä kehitystä, uusliberalistista talousajattelua; ollaan ajateltu, että samaan aikaan voi kasvattaa taloutta ja vähentää päästöjä.”

Tästä seuraa se johtopäätös, että tämä käsillä oleva ekologinen kriisi on täysin historiallisesti ainulaatuinen ympäristö ongelma. Koska sen ratkaisua ei voi rajata tiettyyn yhteen päästölähteeseen tai tekijään kuten aiempien ympäristöongelmien suhteen.

” Eli se että tässä hetkessä tätä meidän ajattelua ja myöskin tulevaisuuskuvittelua ja uudistuskykyämme rahoittaa nimenomaan tää modernistinen maailmankuva joka me ollaan omaksuttu tän viimesen noin 150 vuoden aikana ja nimenomaan meidän kyvyttömyys ikään kuin kyseenalaistaa siihen maailmankuvaan liittyviä perusolettamuksia, minkä seurauksena me ollaan tietyllä tavalla jumahdettu tälläseen niin sanottuun umpikujaan että me yritetään etsiä ratkaisuja niistä samoista ajatuksista jotka on tän ongelman alun perin aiheuttanutkin ja sen seurauksena tälläisten toisenlaisten kestävämpien tulevaisuuksien kuvitteleminen on käynyt lähes mahdottomaksi vaikka se ois just oleellista tässä hetkessä, jotta pystyttäis saamaan aikaan se kokonaisvaltainen kulttuurinen ajattelutapojen muutos, josta mä alussa puhuin ni se edellyttäis myös sitä että me pystyttäis uudistamaan myöskin tätä meidän maailmankuvaa. ”

Otto puhuu asiaa. (Yllä oleva valitsemani Fingerporin sarjakuva on lähinnä kantaanotto juurikin tähän uusien ajatusten nykyisenkaltaiseen juurtuneiden mielien vaikeasti uuden asian omaksuvaan käsittelyyn)

Päätän kirjoitukseni ajatukseen:

Miksi elämämme valintoja ohjaa bruttokansantuote eikä maapallomme pelastaminen?

Lähteet:

Yle Radio Suomi 1.9.2020 klo 16 Uutiset kohta 08:28 https://areena.yle.fi/audio/1-50596443

Business Finland https://www.businessfinland.fi/494339/globalassets/julkaisut/visit-finland/tutkimukset/2020/2019-matkailu-vientialana-infograafi.pdf

Tulevaisuussarja 8, Pentti Malaska https://www.tutuseura.fi/wp-content/uploads/2017/03/Tulevaisuussarja8_Pentti-Malaska.pdf

Lastenkulttuurikeskusten liiton ”Kestävä tulevaisuus ja lastenkulttuuri” tilaisuus 9.4.2020 https://www.lastenkulttuuri.fi/blog/2020/04/09/kestava-tulevaisuus-ja-lastenkulttuuri-tilaisuus-9-4-2020/

1.9.2020

Tapahtumateollisuus ry - uutta edunvalvontaa tapahtuma-alalle


Koronakausi rajoitteineen sekoitti kulttuurialan työnteon ja herätti toimijoita puuttumaan ripeästi tapahtumatuotantojen uudelleenjärjestelyyn ja samalla pohtimaan koko toimintakentän puutteita ja kehitystarpeita. Kaikkien eri tapahtumatuottajien asioita ajamaan on kesäkuussa perustettu uusi edunvalvontayhdistys Tapahtumateollisuus ry, jonka jäseniksi pääsevät tapahtumia järjestävät yhteisöt. Tapahtumateollisuus ry toimii koko tapahtumatoimialan yhteisenä edunvalvojana, vaikuttajana ja puolestapuhujana.

Yhdistys on ensitöinään tilannut Turun yliopiston kauppakorkeakoululta kaksiosaisen raportin, jonka ensimmäiseksi julkaistussa osassa selvitetään laajan toimialan kuvaa ja syyskuussa luvatussa toisessa osassa tuodaan esiin näihin liittyviä talouden tunnuslukuja. Tavoitteena on nostaa tapahtumateollisuus esille omana toimialanaan, jotta tapahtuma-alan talousluvut ja vaikutukset saadaan kootusti esille ja sitä kautta päästään kehittämään koko toimikenttää. Nyt eri tapahtumat ovat eri toimialaluokitusten alla, eikä tapahtumatuotannon kokonaisvaikutusta pääs vertailemaan muihin teollisuuden toimialoihin. Tapahtumateollisuus ry on itse koonnut tapahtuma-alan liiketoimintamuotoihin perustuvan toimialalistauksen, mikä antaa hyvän kuvan laajasta alasta, järjestäjistä aina erilaisiin alihankintaverkostoihin.

Koronapandemia vauhditti Tapahtumateollisuus ry:n perustamista. Yhdistys tuo raportissaan esille myös selvityksensä pandemian vaikutuksista kevätkauden tapahtumatoimintaan. Epidemian mukana seuranneita aluehallintoviraston rajoituksia noudattaessa tapahtumia on pyritty siirtämään, jouduttu perumaan ja sulkemaan kokonaisia tapahtumatiloja kävijöiltä. Hankala tilanne on erityisesti pienillä mikroyrityksillä, alihankintaketjun jonkin erityiaslan ammattilaisilla. Vaarana on niiden toiminnan loppuminen ja tietyn alan ammattitaidon menetys. Yhdistystyö on käynnistynyt vauhdikkaasti ja sillä pyritään vaikuttamaan myös valtion budjettineuvotteluihin toimialan pinnalla pitämiseksi.

Tapahtuma-alan ongelmien ja tapahtumien vaikutusten sekä koko laajan tuotantojoukon esille tuomiseksi Tapahtumateollisuus ry järjestää mielenilmauksen. Ilman tapahtumia ei tapahdu mitään - mielenilmaus tapahtumien puolesta on tiistaina 8. syyskuuta 2020 klo 12.00 – 15.00 Helsingissä ja kutsuu mukaan kaikki tapahtuma-alan toimijat istumaan hiljaa Kansalaistorille turvavälit muistaen ja koronakauden ohjeistuksia muutenkin noudattaen. Saman aikaisesti rajoitetumpi joukko kokoontuu Eduskuntatalon portailla, jossa koko toimialan puolesta pitävät puheenvuoronsa edustajat messu-, urheilu-, viihde-, taide- ja hengellisistä tapahtumista sekä artistien ja työntekijöiden omat edustajat. Samalla yhdistys toimittaa valmistelemansa Tapahtuma-alan tukiesityksen elinkeinoministeri Mika Lintilälle. Tilaisuutta voi seurata verkossa FaceBook-tapahtumana ja mahdollisesti muutenkin striimattuna.


Jos joku blogin seuraajista pääsee mielenilmaukseen paikanpäälle, pyydän laittamaan kommentteihin kuvia ja tunnelmia tapautumasta! Katson itse striimistä ketä tuttuja paikanpäällä näkyy.

Syksyn käynnistyessä on käynnisteltävänä myös oma tapahtuma-aktiivisuus. Omat kesätapahtumani ovat olleet todella rajalliset. Suoritin verkkokursseja, tapasin pientä joukkoa ihmisiä ja pysyttelin erossa joukkotapahtumista. Huomaan tarvitsevani totuttelua palautuessa ihmisten ilmoille. Kun kesänäyttelyn viimeisenä päivänä kiersin tuntemattomassa joukossa katsomassa taideteoksia, huomasin välillä kammonneeni likelle tulevia kanssakatsojia. En ole ihan varma johtuiko kammo koronasta vai tottumattomuudesta ihmisjoukkoihin. Haluan luottaa, että kanssaihmiset kantavat vastuussa ja seuraavat annettuja suojaohjeita. Jotta näin, on vain patisteltava itsensä taas väkijoukkoihin ja siedättäytyä siihen.


Johanna Pihlajamaa

Viitteet:

Tapahtumateollisuus ry:n toimialaraportti 1/2
https://www.tapahtumateollisuus.fi/wp-content/uploads/2020/07/Tapahtumateollisuuden-toimialaraportti-2020-osa-1.pdf

Mielenilmaus:
https://www.facebook.com/events/321751162274509/