Miettiessäni aihetta tälle blogikirjoitukselle huomasin väistämättä ajautuvani seuraavan
kysymyksen äärelle: Miten ihmeessä luon laadukkaita näyttelyitä lapsille ja nuorille?
Työskentelen lasten ja nuorten taidekeskuksessa ja uudessa työnkuvassa vastaan
näyttelyiden tuottamisesta 0-18 vuotiaille. Aikaisempi työkokemukseni on kuitenkin
aikuisille suunnattujen näyttelyiden puolelta ja, koska haluan suoriutua työstäni hyvin,
on tämä aihe tuottanut minulle paljonkin päänvaivaa ja huolta.
Kuka kysyy tai on kysynyt lapsilta mitä he haluavat nähdä ja kokea näyttelyissä?
Onko tätä tietoa jostain helposti saatavilla? Pohdin lasten oikeuksia toimia
täysivaltaisesti oman kulttuurikentän tarjonnan määrittelyssä ja tuottamisessa.
Ajattelen, että koherentin vastauksen saaminen lasten toiveista on vaikeaa, sillä onhan
kyse yhtä kirjavasta ihmisryhmästä kuin me aikuiset.
Usein lapsille suunnatuissa kuvataidenäyttelyissä on toiminnallisuutta, joka ilmenee
kysymysten muodossa, joilla aikuinen voi auttaa lasta rikastamaan näyttelykokemusta.
Tästä hyvä esimerkki löytyy Taidekeskus Salmelan lasten Salmela sivustolta , jossa
aikuista kehotetaan kysymään erilaisia asioita teoksista esimerkiksi “Kysy lapselta
miltä teos voisi tuoksua tai mitä teos puhuisi jos teoksen sisälle voisi mennä”. (2020)
Itselleni herää kysymys, että voisiko lapsikin nauttia näyttelystä ilmankin toiminnallisuutta,
kuten itse muistan lapsena tehneeni. Toisaalta uskon, että meille aikuisille tekisi myös
hyvää miettiä taideteosten sisäistä tuoksua.
Mitä muut sanovat ja ajattelevat?
Suomen lasten kulttuurikeskusten liitto määrittelee lapsille ja nuorille suunnatun
näyttelytoiminnan tavoitteiksi nostaa esille lasten tuottamaa taidetta sekä tuoda lasten
ulottuville ammattitaiteilijoiden taidetta ja muihin kulttuuri-ilmiöihin liittyviä näyttelyitä
(Setälä, Tiainen-Niemistö, Vesikansa 2016, 14). Selkeä tavoite, mutta miten tämä
sitten käytännössä tapahtuu? Keskustelen aiheesta lisää omassa työ- ja tuttavapiirissä
ja olen yllättynyt kuinka suurta myllerrystä aihe saakaan aikaan ammattitaiteilijoiden,
kuraattoreiden, pedagoginen ja vanhempien keskuudessa. Selkeästi en ole yksin
kysymysten äärellä.
Taiteilijat miettivät heidän rooliaan taiteen tekijöinä ja monet suorastaan pelkäsivät
omien teoksien asettamista lasten ja nuorten kontekstiin: Säilyykö teos ehjänä?; Onko
se liian vaikea lapselle?; Pitäisikö tätä sensuroida?. Muistelemme kuinka tärkeää
taiteen kokeminen on ollut meille nuorena ja kuinka se on muovannut omaa identiteettiä
ja maailmankatsomusta. Monen ammattitaiteilijan ensikokemus taiteesta onkin ollut
läheisessä kulttuurikeskuksessa ja niiden tarjoamissa palveluissa. Kuraattoreiden ja
taiteilijoiden keskuudessa pohdimme myös näyttelyiden tematiikaa, sen esittämiä
arvojen, ripustus korkeuksia, näyttelyiden ylläpitoa ja omien eettisten arvojen selkeyttämistä
tässä kontekstissa.
Vastapainona pienten lasten vanhempien mielipiteet keskittyivät pitkälti käytännön asioihin.
Onko näyttelyssä paikka missä imettää, jättää rattaat, juoda kuppi kahvia tai antaa
muksujen juoksennella? Täytyykö pelätä, että lapsi rikkoo jotain tai käyttäytyy muuten “sopimattomasti”esimerkiksi kovaäänisellä käytöksellä. Kouluikäisten kommentteja kuulen
lähinnä työpaikalla, kun he osallistuvat taideopetukseen tai vierailevat kouluryhmien kanssa.
Mitään selkeää vastausta heidän toiveistaan en ole vielä saanut, mutta useimmat vaikuttavat tyytyväisiltä, kun on paikka missä käydä. Muutamat innostuvat jostain näyttelyn aiheesta
laajemmin, kun taas toiset katsovat lattia tai hymähtelevät.
Lukiessani opetushallituksen opetussuunnitelmaa taiteen merkityksestä ilmenee selkeästi,
että Suomessa taideoppiminen nähdään tärkeänä valmiuksien tekijänä perusopetuksen
jälkeisille opinnoille ja työelämälle. (2020) Kouluissa ei kuitenkaan ole mahdollista tukea
tätä kehitystä laajasti, joten taideopetus on laajalti ukoistettu taiteenperusopetuksen
piiriin koulun ulkopuoliselle ajalle. Mitään pakkoa taiteen perusopetukseen ei ole osallistua
kuin ei myöskään paikallisen jalkapalloseuran toimintaan.
Keskusteluissa pedagoginen kanssa nousi esiin toive korkealaatuisista oppimateriaaleista,
ilmaisista työpajoista tai toiminnallisista tehtävistä, joiden kautta opettaja voisi lähestyä näyttelyn
aiheita. Muutama koki pelkoa ettei tuntenut taidetta tarpeeksi hyvin ja kaipasi siksi enemmän
tukea. Taiteen perusopetuksen piirissä opettavat taas halusivat tuoda ilmi tärkeitä pointteja siitä
kuinka lapsi itse tulisi myös nähdä taiteilijana ja oman kulttuurinsa asiantuntijaina. Pienille lapsille
suunnatuissa näyttelyissä sen sijaan tärkeinä lähtökohtina oli varmistaa materiaalien kestävyys,
turvallisuus., näyttelyn leikillisyys, tilaillisuus ja lasten silmissä koettu muutos. Hyvänä esimerkkinä
ammattitaiteilijasta mainittiin Alexander Reichstein, kenen lapsilähtöinen ajattelutapa sytyttää lapsia
leikkiin ja kokemuksellisuuteen interaktiivisten installaatioden kautta.
Paljon ajateltavaa
On selvää, että lapsille ja nuorille suunnatulle kyselytutkimuksille olisi suuri tarve. Toivon, että
joku itseäni viisaampi osaisi kertoa, että minkälaisella formaatilla tätä tietoa pystyisi keräämään
ja miten saisimme mahdollisimman monen lapsen ja nuoren mielipiteet talteen. Omasta mielestäni
olisi myös tärkeää tuoda taidetta laajemmin koulujen opetussuunnitelmiin esimerkiksi osana
monialaista opetusta. Samalla opettajille voisi vahvistaa tietoa että taiteen äärellä tietämättömyys
voi olla portti mielenkiintoisille keskusteluille juuri lasten omasta maailmakuvasta. Mielestäni
koulu- ja varhaiskasvatusryhmien vierailut kulttuurikeskuksiin ovatkin polttavan tärkeitä.
Kulttuurikeskusten näyttelyt ja muu kulttuuritarjonta on monen lapsen ensimmäinen kokemus
taiteesta ja joissain tapauksissa saattavaa jäädä lapsuusajan ainoaksi kulttuurikokemuksiksi.
Tunnen syvää vastuuta ja kunnia saadessani työskennellä juuri tällä osa-alueella kuvataidekenttää.
Huomasin tutkiessani tätä aihetta, että lapsille ja nuorille suunnatuista kuvataidenäyttelyistä on
hyvin vähän tietoa saatavilla, puhumattakaan mistään laaja-alaisesta tutkimuksesta. Taiteen
muilta aloilta asiaa on tutkittu paljonkin, erityisesti teatterin ja tanssin puolella, mutta kuvataiteet ja
näyttelyt ovat yhä hiukan hämärän peitossa, kun kyse on ammattitaiteilijoiden tuottamista
näyttelysisällöistä. Paljon olisi tässäkin parantamisen varaa. Miettiessäni näitä haasteita
ja mahdollisuuksia tulen tulokseen, että lapsille ja nuorille suunnattujen kuvataidenäyttelyiden
tuottamisessa on vielä paljon kehitettävää ja tarkennettavaa. itse jatkan tutkimista joka päivä ja
toivon löytäväni vastauksia joihinkin kysymyksiin.
Mielessäni on muisto Ateneumista. Kävelen näyttelyssä ja pysähdyn Helene Schjerfbeckin
omakuvan eteen. Kuuntelen kuinka vieressäni nuori pariskunta puhuu viivan vahvuudesta,
pensseli tekniikasta ja värien symboliikasta. Toisella puolellani on äiti ja noin viisivuotias lapsi.
Lapsi katsoo ihmeissään maalausta ja hetken päästä sanoo äidilleen, että hän on surullinen.
Äiti kysyy lapselta, että miksi lapsi on surullinen ja lapsi kertoo äidille, kuinka on tylsää olla
yksin, kun on surullinen ja tuo maalauksessa oleva ihminen on ihan yksin.
