Turvallinen ilmapiiri työyhteisössä antaa tilaa olla luova

”Olipa mukava jutella” 

oli erään opiskelijatoverin kommentti, joka jäi mieleeni tämän lukuvuoden viimeisen opintopäivämme pienryhmäkeskustelujen jälkeen. Keskusteluissa painittiin opinnäytetyösuunnitelmien kimpussa ja omassa ryhmässäni jaomme avoimesti ajatuksia siitä miten työ kullakin etenee. Monella se sisälsi sisäistä kamppailua siitä mikä on riittävästi, miten johtaa itseään ja miten tulla toimeen työn tuoman ahdistuksen ja muiden tunteiden kanssa. Se, että ryhmäläisillä oli uskallusta ottaa myös negatiiviset, epävarmat ja hankalat asiat keskusteluun mahdollisti ryhmän tuen ja avoimen keskustelun. Ilmapiiri oli turvallinen ja kannustava.

Tämä ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys nykypäivän työelämässä. Työpaikkojen psykologinen turvallisuus on huomionarvoista, koska turvallisessa ympäristössä ihmiset ovat parhaimmillaan - työnantajan näkökulmasta siis tuottavimpia.

Kulttuurialalla selvitäkseen on oltava luova, kehittämistaitoinen, innovatiivinen ja sisukas. Työn epävarmuus, hanke- ja apurahahakemusten ja -päätösten loputon virta ja muut työn vaatimukset uuvuttavat monen työntekijän. Jotta tässä upottavassa suossa pysyy pinnalla ja pystyy antamaan parastaan, on työn oltava vaativuuden lisäksi mielekästä. Mielekästäkään työtä ei kuitenkaan moni jaksa tehdä, jos ilmapiiri on turvaton.

Kuva: Pixabay.

On suhteellisen helppoa määritellä, millainen työyhteisö ei ole turvallinen. Turvattomuutta voivat aiheuttaa mm. sanallisen, fyysisen tai seksuaalisen häirinnän tai väkivallan uhka työyhteisössä, yhteisöstä poissulkeminen ja työtehtävien epämääräisyys. 

Mikä meille sitten luo turvallisuuden tunnetta? Siihen ei välttämättä riitä väkivallattomuus tai työtehtävien selkeä määrittely, vaan lisäksi tarvitaan myös hienovaraisia ja kohtaamiseen liittyviä vuorovaikutuksen tapoja. 

Turvallisuuden rakentaminen vaatii kuuntelua, keskittymistä keskusteluun, toisen kunnioittamista, läsnäoloa ja vastuullista, työntekijää kunnioittavaa johtamista. Ennen kaikkea turvallisuuteen liittyy psykologista riskinottoa, kuten omien haavoittuvuuksien avaamista muille, ja sitä kautta luottamuksen rakentamista. 

Turvallisuus voi tarkoittaa myös sallivuutta epämukaville keskusteluille ja konflikteille, koska myös konflikteja välttelevä ilmapiiri voi olla turvaton. Johtamisen näkökulmasta turvallisen ilmapiirin rakentaminen vaatii aikaa ja panostusta työntekijöiden kohtaamiseen, eikä sitä tulisi vähätellä. Turvattomassa ilmapiirissä ei viihdytä ja osaava työntekijä vie työpaikasta poistuessaan myös potentiaalin ja osaamisensa mukanaan.

Kohtaamisten ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen merkitys on varmasti kirkastunut monelle meistä erityisesti koronan varjostamana vuonna. Ja jos on ihmisiä, on mahdollista myös löytää itselleen turvaa. 

Lähteet:

Nina Lyytinen. Psykologinen turvallisuus työyhteisössä, podcast 2019. https://www.ninalyytinen.fi/psykopodiaa/psykologinen-turvallisuus-tyoyhteisossa

Re:work: Foster Psychological Safety. https://rework.withgoogle.com/guides/understanding-team-effectiveness/steps/foster-psychological-safety/

Työterveyslaitos: Psykologinen turvallisuus työyhteisössä -webinaari 24.11.2020. https://www.dreambroker.com/channel/hg7cq37r/021qk6cz?fbclid=IwAR0hmq7gexcLDVzfdk9Wd5M7uxd0sly813bADlyqD8G17TfUnEg5IYg09cg

Kun “mikään” ei kiinnosta

Tehtävänanto: Kirjoita 3 blogikirjoitusta.
Minä: Helppo homma, on tässä ennenkin blogia kirjoiteltu.
Minä seuraavat viikot: ……. 

Päässä pyörii pätkä sieltä, toinen täältä. Maailma on täynnä kiinnostavia asioita, varsinkin kulttuuri, se se vasta kiinnostavaa onkin! Ainakin yleensä. Käyn uudestaan tsekkaamassa mistä muut ovat kirjoittaneet, mietin että toikin aihe oli tossa, toi käsittelee tota aihetta paljon fiksummin kuin itse ikinä olisin älynnyt kirjoittaa, upea mielipide - ei lisättävää, no en tästäkään viitsi kirjoittaa... Kaikki mitä ajattelen, on selvästikin jo sanottu. Miksi mikään aihe ei innosta kirjoittamaan? Voinko kirjoittaa siitä?

Se on varmastikin ähky. Ähky kaikesta tiedon tulvasta, virikkeistä verkkokalvoilla, äänistä, hajuista ja mauista. Ähky joka tukkii mielen ja lamauttaa oman ajattelun. Olen päästäni turta, mikään ei paljoa hetkauta. Tunnen paljon, mutta mihinkään ajatukseen ei ole lisättävää. 

“En oikein jaksa tätä alaa”, totesi opiskelijakollegani tapahtumatuotannosta puhuessaan. Keskustelu kulki vähän eri kontekstissa kuin tässä, mutta lauseena tuo jäi kaikumaan päähäni. Sain alkuvuodesta totaalisen stopin työuupumuksen muodossa ja se vaikuttaa ajatuksiini ja erityisesti intohimooni kulttuurialaa kohtaan vähän valitettasti edelleen. Se on ehkä ähkyäkin suurempi syy siihen, kun “mikään” ei kiinnosta. 

Lukuisten keskustelujen myötä olen saanut huomata kuinka väsyneitä monet muutkin, varsinkin vapaan kentän kulttuurialan tekijät voivat olla. (Varmasti muidenkin alojen, mutta nyt pysyttelen omallani.) Työmäärä voi olla järjetön monellakin mittarilla, apuja ei ole saatavilla ja palkka on jokseenkin kohtuuton työmäärään ja -panokseen nähden. 

Tähän kohtaan oli tarkoitus lisätä kuva
työaikaseurannastani joltain kiivaimmalta viikolta,
mutta tämä olikin kivempi.

Toinen opiskelijakollegani kirjoitti kulttuurituottajan laajasta tehtäväkentästä erittäin osuvan tekstin, ja pystyn allekirjoittamaan siinä kaiken. Erityisesti ajatus “... monessa kulttuurialan paikassa ei ole ketään kelle delegoida, joten tuottaja päätyy tekemään asiat itse tai ne jäävät tekemättä.” Tuo voi olla palkanmaksajatahon joskus vaikea ymmärtää, mutta tunnolliselle tuottajalle uupumuksen edistäjä. Pakkohan ne työt jonkun on tehtävä!

Työuupumustani seurasi korona, koronaa seurasi lomautus, lomautusta seurasi irtisanominen tuotannollisista ja taloudellisista syistä (korona) ja irtisanomisesta seurasi pysähdys. Tai ehkä se tuli jo siinä lomautuksen kohdalla, mutta nyt, kuukausia myöhemmin näen paljon selvemmin mihin jamaan olin ajatutunut. Niin minulle, kuin erään ryhmäkeskustelumme mukaan monille muillekin kulttuurialan tekijöille ja siinä kuplassa eläville korona tuli, kaikesta käänteisyydestään huolimatta, tarpeeseen. Siis noin niin kuin elämän kannalta tarpeeseen, ylipäätään. Kukaan ei sitä olisi tietenkään halunnut, mutta se pakotti monet meistä pysähtymän ja miettimään asioita uusiksi, eikä se ole useinkaan huono asia. 

“Pakkolevon” ansiosta itselläni happi kulkee taas paremmin ja muistanut sellaisia pikkuseikkoja, kuten sen miten ihana luonto meillä on ja miten hauskoja tyyppejä omat lapset esimerkiksi ovat. Ja kun itse en pystynyt ravitsemaan uupumustani ihanilla kulttuurielämyksillä, löysin hikoilusta upean tavan päästellä höyryjä. Yksi suosikki jutuistani on nostella rautaa ja sitä ei olisi kukaan uskonut, vähiten kai minä itse. Voisi siis sanoa, että yksi maailmanlaajuinen pandemia voi muuttaa identiteetin, tai ainakin osan siitä.

Saatoin tässä puhua itseäni pussiin, nimittäin kyllä minua asiat edelleen kiinnostavat. Olen edelleen kulttuurituottaja henkeen ja vereen, mutta en vain sitä. Olen myös äiti, puoliso, ystävä, jumppapirkko ja monta muutakin juttua, mitkä unohtuivat upotessani työhön. Hiljalleen olen alkanut myös muistaa entisestä työstäni hauskoja ja hyviä asioita niiden pelkkien kipeiden sijaan. Oli meillä siellä töissä kivaakin ja kaiken oppimani jälkeen olen valmis uusiin kuvioihin parempana versiona itsestäni. Olen valmis kiinnostumaan. 

Tässä yksi niistä hauskoista ja hyvistä asioista: KEIKAT!

Pysykää pinnalla ja halatkaa puita!

Riikka Hjelt-Taponen

x