Covid-19 ja instituutiokehitys

Euroopan kulttuuripääkaupunki valitaan Suomesta seuraavan kerran vuodeksi 2026. Hakijakaupunkeja ovat Oulu, Tampere ja Savonlinna (Saimaa), Valintaprosessi on tällä hetkellä menossa toisessa ns. valintavaiheessa - ensimmäinen hakuvaihe (esivalintavaihe) päättyi kesäkuussa 2020 ja hakijakaupungit jatkavat hakemustensa valmistelua kevääseen 2021 saakka. Hakemusten perusteella 12-henkinen eurooppalainen asiantuntijaraati tekee lopullisen valinnan kesäkuussa 2021, mikä suomalainen kaupunki valitaan Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuodeksi 2026. 

Euroopan kulttuuripääkaupungit ovat kymmenien vuosien ajan olleet näkyvintä Euroopan unionin kulttuuriin liittyvää toimintaa. Kulttuuripääkaupungit korostavat kulttuurin ja luovuuden merkitystä kaupunkien ja alueiden elinvoiman kehittäjänä. Instituutio on muuttunut ja kehittynyt vuosikymmenten varrella - alkutaipaleella tittelin sai mm. Ateena, itseoikeutetusti, kun taas sittemmin instituution uudistuessa kehitysnäkökulma on saanut painotusta.

Valittu kulttuuripääkaupunki keskustelee ohjelmallaan Euroopan (ja maailman) kanssa, ottaa osaa historiaan, ajankohtaisiin aiheisiin sekä mielellään tarjoaa myös jotain uutta yhteiseen keskusteluun.

Tällä hetkellä tulevien hotelliöiden laskeminen ei liene päällimmäisenä laskurina kellään, vaan kulttuuripääkaupunkinimikkeestä toivotaan elvyttäjää koronan pahasti kurittamalle alalle. Ehkä tässä on potentiaalisia uusia näkökulmia myös tälle ajassa muuttuvaiselle kulttuuripääkaupunki-instituutiolle ja myös eurooppalaisuuteen - voi olla niinkin että ainakaan lähivuosien kulttuuripääkaupungeissa ei nähdä kulttuuripääkaupunkituristeja, vaan yhteisöllisyyttä ja keskustelua pidetään esillä virtuaalisesti, ehkä sitä kautta vielä entistäkin laajemmilla yleisöillä.

Kohti MESHiä ja uusia urapolkuja

 

Uusien saappaiden jäljillä

Tapahtuman lähestyessä, on ollut mukava huomata kuinka toisilleen lähes tuntemattomat ihmiset ovat aktivoituneet, ja poikkeuksellisesta tilanteesta huolimatta hoitaneet esimerkillisesti oman tonttinsa. Itselleni omia haasteita tapahtumaan keskittymisessä ovat luoneet jatkuva työnhaun aiheuttama stressi, epätietoisuus tulevaisuudesta ja sairastelu. Jo tässä kohtaa haluan kiittää kaikkia jatkuvista tsempeistänne, muikkareista, kehitysehdotuksista ja tuestanne. 

Tämä vuosi on monille haastava, ja tiedän että korona on kurittanut osaa kollegoistani vielä isommalla ruoskalla kuin itseäni. Somekanavissa vilisee konkurssiuutisia, syvää ahdinkoa ja surua pursuavia postauksia. Pahimmissa uhkakuvissa tilanne normalisoituu vasta v. 2025 liepeillä. 

Taitaa olla aika tottua uuteen normaaliin. Sopeutua ja etsiä uudet saappaat jalkaan. Itselläni ei ole vielä hajuakaan, minne tie vie ja minkälaisessa maastossa saappaissa kuljetaan. Varmaa on kuitenkin se, että vanha CV lentää roskikseen, se jossa painotin erinomaista ja vuorovaikutustaitoista kohtaamisosaamistani. Kevään jälkeen katosivat kaikki yritystapahtumien juontokeikat, kauppakeskuspromootiokiertueet, isot tuotannot ja messukeikat. Tuottajat jäivät kertaheitolla tyhjänpäälle ja työttömiksi.

Huomaan että kilpajuoksu on jo alkanut. Kuka ehtii ensin kehittyä parhaaksi ja itseään parhaiten markkinoivaksi some- ja virtuaalitapahtumaosaajaksi. Maaliviivalla nähdään, mutta hoidetaan tämä MESH nyt ensin kunnialla kotiin.

 

Provosoitukaa, olkaa hyvä

Annilla oli mielenkiintoinen kirjoitus. Itsekin olen monesti miettinyt näitä asioita. Ja siksi lähdin kirjoittamaan ensin vastausta BKT & luontoarvo kirjoitukseen. Huomaan että sanottavaa olikin hieman enemmän, joten tästä syntyi oma, hieman rönsyilevä, kirjoitelma samasta aiheesta, hieman eri kantilta katsottuna. Ja koska en malta odottaa kuukautta, niin julkaisen etuajassa.

Peräänkuuluttaisin tässä sitä planetaarista tietoisuutta, tai onko sitä sitten ylipäätään olemassa, kun mennään edelleen kohti tuntematonta huonoilla jarruilla.

Riittäisikö tuo 150 vuoden takaisin otto. Missä vaiheessa lähdettiin väärille urille vai ollaanko me sittenkin oikealla tiellä?

Mikä oli se käännekohta historiassa, jota muuttamalla maailma voisi olla nyt toisenlainen. Mieleeni tulee ainakin muutamia historiaa muuttavia tekijöitä, joiden kehittämättä jättäminen olisi muuttanut historiaa ja nykyistä elämänmenoamme.

Aseet. Kiinalaiset keksivät ruudin vuonna 850. Ja ennen vuosituhannen vaihdetta heillä oli jo käytössä ensimmäinen tuliase. Tästä lähti liikkeelle tuliaseiden kehitys ja levittäytyminen ympäri maapalloa.  Tuhat vuotta myöhemmin oli jo käytössä ensimmäinen sarjatuliase ja paljon niiden aiheuttamaa tuhoa.

Rautatiet. 1800-luvun alussa kehitettiin höyryveturi, joka pystyi kiskomaan useamman tonnin painosta tavaraa. Tavaran ja ihmisten liikkuvuus parantui ja teollistuminen käynnistyi toden teolla.

Polttomoottori. Carl Bentz patentoi ensimmäisen bensiinikäyttöisen polttomoottorin 1879 ja ensimmäinen auto patentoitiin 1886. Nikola Teslalla olisi 1900-luvun alussa ollut polttomoottorin kilpailija kehitteillä, mutta silloin ei Teslan nerokkaita ideoita vielä osattu hyödyntää. Niinpä kauramoottorit korvattiin bensamoottoreilla.

Ja sitten päästäänkin jo 1900-luvun alkupuolelle, jolloin tehtiin ehkä kaikkein typerin sopimus kulutustavaroiden vanhentamisesta.

Hehkulamppuilmiö. 1924 hehkulamppuvalmistajat sopivat keskenään lyhentävänsä lamppujen ikää. Ensimmäiset valmistetut hehkulamput kun olivat niin pitkäikäisiä, että kuluttajien ei tarvinnut hankkia kuin tarvittava määrä. Tästä suunnitellusta vanhentamisesta tuli trendi, joka ei vieläkään ota kadotakseen, vaikka tiedämme kaikki, että luonnonvarat eivät riitä, jätteiden kierrätys ei toimi riittävällä tehokkuudella ja muoviroskaa on kaikkialla, jopa hengitysilmassa, puhumattakaan muista vakavista ongelmista.    Mutta ei muuta kuin uutta kännykkämallia vaan ostamaan vuoden välein, kun siinä on taas joku uusi ominaisuus, joka on tietenkin pakko saada.

Tätä maailmaa pyörittää raha. Ihmisiä kannustetaan edelleen kuluttamaan ja lisääntymään. Ei nähdä maapalloa kokonaisuutena. Luonto on vain resurssi jota voi käyttää.

Rikkaat teollisuusmaat myös kulkevat teknologian kärjessä. Uusi teknologia, virtuaalimaailmat ja robotiikka tuntuvat kiehtovilta ja näistä povataankin ratkaisua moniin nykyisiin ongelmiin. Tämä uusi teknologia tarvitsee toimiakseen vielä edelleen kuitenkin sähköä.

Sähköntuotanto, puhdaskaan sellainen, ei ole ihan ongelmatonta. Jostain ne aurinkopaneelitkin on valmistettava. Eli valitettavasti kuluttavat jo valmiiksi rajallisia resursseja. Myös tuulivoimassa on omat ongelmansa. Turbiinien komposiittilavat ovat esim. ongelmajätettä. Niitä ei voida kierrättää, ainoastaan haudata maahan. Ja tähän väliin on hyvä mainita, että hiilikuitu palaessaan vapauttaa erittäin myrkyllisiä kaasuja. Ei siis kannata jäädä paikalle, jos uuden hiilikuitupyörän akku syttyy tuleen.  Ja akkujen ongelmathan ovatkin jo monelle tuttuja.

Suomen sähkönkulutusta lisäävät myös monet ulkomaiset palvelinhotellit. Eivät ole mitään pieniä laitoksia. Rakennuksen sisällä olevien koneiden sähkönkulutuksen lisäksi tarvitaan riittävä muu infra, tilojen viilennyksestä turvatoimiin. Energia syöppöjä laitoksia, jotka eivät ainakaan tässä tietoyhteiskunnassa tule häviämään, päinvastoin.

Planetaarinen tietoisuus. Luulisi että tässä ajassa, kun maapallon näkee kokonaisuudessaan satelliittien kautta, viimeistään nyt heräisi tietoisuus maapallomme pienuudesta ja rajallisista resursseista. Joidenkin  mielestä satelliittikuvat öiseen aikaan ovat kaunista katseltavaa, kun pallo kimmeltää erilaisista valoista. Jokainen maanosa erottuu selvästi valojen ansiosta. Tämän saman ilmiön voi todeta myös itse katsomalla vaikka googlen karttapalvelun satelliittikuvia. Ihmisen kädenjälki näkyy joka paikassa. Yhtenäistä luonnontilaa on vaikea löytää. Tiet, kaupungit, kylät, pellot ja muut ihmisen muovaamat maisemat hallitsevat kokonaiskuvaa. Ei siis ihme, että luonnon eläinten on vaikea löytää enää elintilaa.

Välikevennyksenä Gary Larssonin huumoria aiheesta, joka sekään ei tahdo kestää tarkempaa tutkimista. 

Eläinlajien kato on todellisuutta. Me täällä pienessä Suomessa koitamme edistää kierrätystä ja puhumme kestävästä kehityksestä, mutta millainen vaikutus tällä kaikella on maapallon mittakaavassa.

Kiinassa on yli 1,4, miljardia ihmistä, Intiassa on yli 1,2 miljardia ihmistä ja muutaman vuoden kuluttua on ennustettu, että Intia ohittaa Kiinan väkiluvussa. En uskalla edes ajatella sitä kulutuksen määrää. Kiina harrastaa monenlaista vilunkia ruoan tuotannossa, kuten esim. ryöstökalastusta ja laajentaa koko ajan aluetta missä troolarit kyntävät merenpohjaa.

Eivät siis meren eläimetkään välty ihmisten hienolta teknologialta, vaikka uisivat kuinka syvällä. Esim. Yhdysvalloilla, pelkästään, on 78 sukellusvenettä, joiden kaikuluotaus todistetusti haittaa mm. monien valas ja delfiinilajien elämää. Näiden eläinlajien joukkorantautumiset ovat usein kytköksissä juuri sukellusveneiden kaikuluotaukseen.

Yhdysvaltojen merivoimiin kuuluu myös 15 lentotukialusta. Yhdeltä lentotukialukselta löytyy hävittäjiä yhtä paljon kuin koko Suomesta. (Mittakaavasta kertoo sekin, että  65kpl F35-hävittäjän elinkaaren käyttö- ja huoltokulut ovat noin 23 miljardia euroa.  Ei ole nappikauppaa nuo puolustusmenot.)

Entä pystyykö sitä edes kuvittelemaan millainen meteli kantautuu näistä kelluvista sotakoneista? Desibelejä ei ole missään uskallettu edes mainita.

Entäs sitten ne satelliitit. Niitähän on laukaistu ja laukaistaan edelleen useampaan eri tarkoitukseen. Käyttöikä tulee satelliiteillakin vastaan.  Ne toimivat aurinkoenergialla, akuilla ja ydinenergialla, mutta tarvitsevat myös rakettimoottorin pysyäkseen kiertoradallaan. Mitä monimutkaisempi laite sitä herkempi se on teknisille ongelmille. On tiedustelusatelliitteja, tappajasatelliitteja, paikannussatelliitteja, sääsatelliitteja, tietoliikennesatelliitteja jne. Siviilisatelliittien lisäksi maata kiertävällä radalla on suurvaltojen asevoimien lähettämiä satelliitteja ja näiden lisäksi vielä amatöörisatelliitteja. Romua lähiavaruudessa on siis jo aivan kohtuullisesti, ellei jopa jo liikaa, ottaen huomioon, että vielä olla keksitty tapaa siivota lähiavaruutta roskasta.

 Että kunpa ei olisi keksitty aseita ja moottoreita tai vaikka tuota lyhennettyä käyttöikää. Olisimmepa keksineet jonkin toisen tavan järjestäytyä tällä pallolla.  

Joka tapauksessa, mikroskooppisen pieni on kulttuurituottajan panos tässä maailmanpelastusoperaatiossa.

https://www.fennonen.fi/artikkelisivu/suomi-tarvitsee-lisaa-puhdasta-sahkontuotantoa

https://www.ess.fi/paakirjoitus-mielipide/2345560

https://www.vattenfall.fi/sahkosopimukset/tuotantomuodot/aurinkovoima/

https://yle.fi/uutiset/3-8138978

https://www.zoner.fi/webhotellit/?gclid=EAIaIQobChMI_ry6xtTl6wIVUBV7Ch3qaAs8EAAYBCAAEgL2DfD_BwE

https://fi.wikipedia.org/wiki/Satelliitti

https://www.youtube.com/watch?v=HVov8o9x0yI

 

Kirjoittajana

lievästi ahdistunut YAMK opiskelija

Petra

 

 

Kun “mikään” ei kiinnosta

Tehtävänanto: Kirjoita 3 blogikirjoitusta.
Minä: Helppo homma, on tässä ennenkin blogia kirjoiteltu.
Minä seuraavat viikot: ……. 

Päässä pyörii pätkä sieltä, toinen täältä. Maailma on täynnä kiinnostavia asioita, varsinkin kulttuuri, se se vasta kiinnostavaa onkin! Ainakin yleensä. Käyn uudestaan tsekkaamassa mistä muut ovat kirjoittaneet, mietin että toikin aihe oli tossa, toi käsittelee tota aihetta paljon fiksummin kuin itse ikinä olisin älynnyt kirjoittaa, upea mielipide - ei lisättävää, no en tästäkään viitsi kirjoittaa... Kaikki mitä ajattelen, on selvästikin jo sanottu. Miksi mikään aihe ei innosta kirjoittamaan? Voinko kirjoittaa siitä?

Se on varmastikin ähky. Ähky kaikesta tiedon tulvasta, virikkeistä verkkokalvoilla, äänistä, hajuista ja mauista. Ähky joka tukkii mielen ja lamauttaa oman ajattelun. Olen päästäni turta, mikään ei paljoa hetkauta. Tunnen paljon, mutta mihinkään ajatukseen ei ole lisättävää. 

“En oikein jaksa tätä alaa”, totesi opiskelijakollegani tapahtumatuotannosta puhuessaan. Keskustelu kulki vähän eri kontekstissa kuin tässä, mutta lauseena tuo jäi kaikumaan päähäni. Sain alkuvuodesta totaalisen stopin työuupumuksen muodossa ja se vaikuttaa ajatuksiini ja erityisesti intohimooni kulttuurialaa kohtaan vähän valitettasti edelleen. Se on ehkä ähkyäkin suurempi syy siihen, kun “mikään” ei kiinnosta. 

Lukuisten keskustelujen myötä olen saanut huomata kuinka väsyneitä monet muutkin, varsinkin vapaan kentän kulttuurialan tekijät voivat olla. (Varmasti muidenkin alojen, mutta nyt pysyttelen omallani.) Työmäärä voi olla järjetön monellakin mittarilla, apuja ei ole saatavilla ja palkka on jokseenkin kohtuuton työmäärään ja -panokseen nähden. 

Tähän kohtaan oli tarkoitus lisätä kuva
työaikaseurannastani joltain kiivaimmalta viikolta,
mutta tämä olikin kivempi.

Toinen opiskelijakollegani kirjoitti kulttuurituottajan laajasta tehtäväkentästä erittäin osuvan tekstin, ja pystyn allekirjoittamaan siinä kaiken. Erityisesti ajatus “... monessa kulttuurialan paikassa ei ole ketään kelle delegoida, joten tuottaja päätyy tekemään asiat itse tai ne jäävät tekemättä.” Tuo voi olla palkanmaksajatahon joskus vaikea ymmärtää, mutta tunnolliselle tuottajalle uupumuksen edistäjä. Pakkohan ne työt jonkun on tehtävä!

Työuupumustani seurasi korona, koronaa seurasi lomautus, lomautusta seurasi irtisanominen tuotannollisista ja taloudellisista syistä (korona) ja irtisanomisesta seurasi pysähdys. Tai ehkä se tuli jo siinä lomautuksen kohdalla, mutta nyt, kuukausia myöhemmin näen paljon selvemmin mihin jamaan olin ajatutunut. Niin minulle, kuin erään ryhmäkeskustelumme mukaan monille muillekin kulttuurialan tekijöille ja siinä kuplassa eläville korona tuli, kaikesta käänteisyydestään huolimatta, tarpeeseen. Siis noin niin kuin elämän kannalta tarpeeseen, ylipäätään. Kukaan ei sitä olisi tietenkään halunnut, mutta se pakotti monet meistä pysähtymän ja miettimään asioita uusiksi, eikä se ole useinkaan huono asia. 

“Pakkolevon” ansiosta itselläni happi kulkee taas paremmin ja muistanut sellaisia pikkuseikkoja, kuten sen miten ihana luonto meillä on ja miten hauskoja tyyppejä omat lapset esimerkiksi ovat. Ja kun itse en pystynyt ravitsemaan uupumustani ihanilla kulttuurielämyksillä, löysin hikoilusta upean tavan päästellä höyryjä. Yksi suosikki jutuistani on nostella rautaa ja sitä ei olisi kukaan uskonut, vähiten kai minä itse. Voisi siis sanoa, että yksi maailmanlaajuinen pandemia voi muuttaa identiteetin, tai ainakin osan siitä.

Saatoin tässä puhua itseäni pussiin, nimittäin kyllä minua asiat edelleen kiinnostavat. Olen edelleen kulttuurituottaja henkeen ja vereen, mutta en vain sitä. Olen myös äiti, puoliso, ystävä, jumppapirkko ja monta muutakin juttua, mitkä unohtuivat upotessani työhön. Hiljalleen olen alkanut myös muistaa entisestä työstäni hauskoja ja hyviä asioita niiden pelkkien kipeiden sijaan. Oli meillä siellä töissä kivaakin ja kaiken oppimani jälkeen olen valmis uusiin kuvioihin parempana versiona itsestäni. Olen valmis kiinnostumaan. 

Tässä yksi niistä hauskoista ja hyvistä asioista: KEIKAT!

Pysykää pinnalla ja halatkaa puita!

Riikka Hjelt-Taponen

x

On aika katsoa lähelle ja etsiä mahdollisuuksia

 

”Paluuta entiseen normaaliin ei ole.”

Kommentin esittää tulevaisuudentutkija Ilkka Halava Kulttuuritoimituksen blogissa, Sirpa Pääkkösen blogitekstissä 16.8.20.

Sama pohdinta lienee monen muunkin mielessä koronan toisen aallon muuttuessa uhkasta todellisuudeksi. Onko paluuta entiseen? Jos ei, mikä kaikki muuttuu tulevaisuudessa? Muun muassa lomautukset, konkurssit, tapahtuma-, kulttuuri- ja nuorisoalan ahdinko ja uhkakuvat ovat antaneet esimakua tulevasta.

Siihen mitä ei voi estää, on reagoitava ja sopeuduttava. Halava esittää blogissa tulevaisuudennäkymiksi kansainvälisen kilpailun korostumista, itsensätyöllistämisen nousua ja kulttuuritoimijoiden liittoutumista.

Millainen toiminta pitäisi meidät pinnalla ja tekisi näkyväksi osaamisemme?
Suomalainen sisu ja kekseliäisyys ovat näyttäneet toimivuutensa koronankin aikana, kun esimerkiksi ginistä tunnettu Kyrö Distillery Company vältti keväällä lomautukset alkamalla valmistaa käsidesiä. 

Rajojen sulkeutuessa taide ja kotimaanmatkailu ovat kiinnostaneet suomalaisia. Ilkka Halava mainitsee blogissa suomalaisen innovaation, museokortin, jonka myynnin kuukausiennätys tehtiin heinäkuussa 2020. Keravalle valmistui Jouni Väänäsen ideasta Purkutaide -niminen talo, purkukuntoinen kerrostalo, jonka taiteilijat ovat täyttäneet graffiteilla ja kokeellisella taiteella. Vaativasta prosessista huolimatta lopputulos on sellainen, että yleisöä on riittänyt kesän aikana.

Kuvituskuva. Kuvaaja Steve Johnson palvelusta Pexels

Puumalakin on vetänyt väkeä, sillä näyttelijä Ville Haapasalo on paistanut georgialaisia juustoleipiä kirjaimellisesti hiki hatussa. Vieraillessani kioskilla heinäkuun lopulla, tunnin jonotuksen jälkeen tiskille päästyäni kuulin että leipiä oli paistettu siihen mennessä 16 000 kappaletta. Alun tavoite oli noin 5000 leipää.

Kekseliäät ja rohkeat ideat ja yritykset ovat riskinottoa, mutta voivat kantaa hedelmää. Rohkeat yksilöt pystyvät parhaillaan työllistämään ideallaan useita henkilöitä. Kuinka saisimme kokonaiset toimijat liittoutumaan niin, että lopputulos edesauttaisi kaikkien tilannetta poikkeustilan, tai uuden tulevan normaalin, aikana?

Väinö Linnan sanoin: "ei saa jäädä tuleen makaamaan".

Omaa tuottaja minää etsimässä

Photo by Braden Collum on Unsplash

Nykypäivänä tuntuu siltä, että innovaatio ja uuden kehitys on keskiössä lähes

jokaisen tuntemani kulttuurituottajan työssä. Olkoot kyse uusista palveluista,

toiminta menetelmistä tai vaikkapa idean tai asian tuotteistamisesta, on asioiden

laaja ymmärrys ja ikuisten Excel taulukoiden tulkitseminen ja tulevaisuusajattelu

arkipäivää. 

Kun mietin omaa rooliani kulttuurituottajana nykyisessä työpaikassani on sen

laajuus paperilla hyvinkin suppea. Se ei ota huomioon persoonaani, vahvuuksia

tai heikkouksia vaan nimeää tehtäväni rajoittamatta sitä liikaa. Tunnustan olevani

innovaatio henkinen, usein liian nopea ja joskus toisten odottelu ärsyttää. Olen

erinomainen kehittämään uusia hankkeita, tapahtumia ja palvelumuotoja. Nautin

asioiden yhdistämisestä ja olen huomannut, että näen helpommin asiayhteyksiä ja

mahdollisuuksia, tai ainakin ripeämmin, kun monet kollegoistani. Uusien rakenteiden

luominen, verkostojen, yhteisöjen ja ajatusten "tuotteistaminen tai hankkeistaminen"

on osa jokapäiväistä työelämääni ja vaikka se ei suoranaisesti kuulu työnkuvaani

olen aina valmis painamaan tuhatta ja sataa, perse edellä puuhun,

syteen tai saveen uuden edessä. Onnekseni minulla on myös työnantaja, joka

ymmärtää ja antaa vapautta kehittää uutta.

Kääntöpuoli tulee usein siinä vaiheessa, kun hakemukset on kirjoitettu, tekijät löydetty

ja rahoitus taattu. Huomaan, että vaikka välitän, on draivini lopahtanut enkä enään ole

paras ihminen tuottamaan projektia. Olen viestijuoksun ensimmäinen osa ja se on okei,

mutta jos ei ole viestin seuraavaa juoksijaa tiedossa aiheuttaa tämä stressiä ja kankeaa

puurtamista itselleni, joka on kuitenkin välttämätöntä. Kuten äitini sanoo, “ei niitä lapsia

kannata tehdä jos ei jaksa niitä loppuun asti kasvattaa”.

Täydellisessä maailmassa olisi tässä vaiheessa vuorossa tekijä-tuottaja. Hän on se

super tuottaja, joka on rauhallinen, miettii asiat kaikilta kanteilta ja kuten nimikin jo vihjaa

saa asiat tehtyä. Olen kateellinen tälle keskittymisen osaajalle, joka pystyy pitkäjänteisesti

hoitaa rutiineja ja saada asioita eteenpäin. Hän on se tuottaja, joka on löytää lopullisen

reitin maaliin. Olet sankari ja ilman tekijä-tuottajia harva innovaatio lyötäisi tietään maailmaan.

Todellisuus on, että tarvitsemme useita erilaisia tuottajia ja kulttuurituottajan tittelin alla piileskelee miljoonia erilaisia asiantuntijoita joiden taidot ja intressit ovat yhtä laajat, kuin kulttuurin muodot. Olen mietiskellyt omaa kulttuurituottaja persoonaani ja opin pikkuhiljaa hyväksymään omia vajavaisuuksia ja myös luottamaan vahvuuksiini. En ehkä ikinä ole se maaliviivan ylittävä tuottaja, mutta ehkä on tarpeeksi olla se joka juoksee ensimmäisen osan.

Anna Puhakka - Kulttuurituottaja, taiteilija, kuraattori, YAMK opiskelija

Jyväskylä Sinfonia korona ajassa

Maaliskuun puolessa välissä kävi nopeasti selväksi, että koko kevätkausi jouduttiin perumaan perinteisen konserttitoiminnan osalta. Kaikki yleisötilaisuudet sekä yli 10 hengen ylittävä yhteistoiminta loppui kuin seinään. Orkesteri oli uuden edessä.

Aikaa hukkaamatta piti ideoita ja keksiä, miten orkesteritoimintaa jatketaan poikkeusoloista huolimatta. Pidimme toimistohenkilökunnan kanssa ensimmäisellä karanteeniviikolla useammankin kriisipalaverin Teamsin kautta tietenkin, suositusten mukaan kun jäimme kaikki kiltisti etätöihin. Ensimmäiset viikot kuluivat aikalailla epätietoisuudessa ja odotellessa hallituksen tiedotustilaisuuksia sekä toimintaohjeita. Myös kaupungin linjauksia ja ohjeita jouduimme odotelemaan muutaman päivän.

 Ensimmäisiä tehtäviä oli tietenkin peruuttaa tai keskeyttää kaikki konserttitoimintaan läheisesti liittyvät työt ja toiminnot; kuljetukset, viritykset, hotellivaraukset, matkat, nuottien palautukset. Nuottien kerääminen ja palauttaminen vaativat tietenkin sen, että olen toimistossa paikan päällä. Ja hyvähän siellä toimistolla on jonkun olla. Kaikki työt ei hoidu etäyhteydellä. Samalla sain hoidettua mullanvaihdot toimiston viherkasveille 😊

Alku hämmästelyn jälkeen, saimme suht rivakasti koottua rivimme ja aloimme tuottamaan uutta sisältöä lähinnä sosiaaliseen mediaan. Intendentti, muusikoista koostuva valtuuskunta sekä koko toimistotiimi innovoivat yhdessä uusia tapoja kohdata niin uudet kuin vanhatkin asiakkaamme.

Teosto huomasi nopeasti esittävän taiteen hädän ja koronatilanteen vuoksi tekivät joihinkin lupiin väliaikaisia poikkeuksia, joiden myötä olemassa oleva lupa julkiseen esittämiseen sisältää luvan välittää sisältöä verkossa. Myös Gramex laajensi taustamusiikkilupansa kattamaan väliaikaisesti myös striimauksen. Striimauksien määrä verkossa kasvoi huimasti vain muutamassa päivässä.  

Me jätimme suoratoisto mahdollisuuden käyttämättä. Sen sijaan aloitimme kuvaamaan kahdessa eri lokaatiossa, kahta eri tyyppistä sisältöä. Kaupungintalon valtuustosalin saimme käyttöömme konsertinomaisia nauhoituksia varten ja kaupunginkirjaston sali taas toimi areenana palvelutaloille ja kouluille menevän materiaalin tuottamiseen. Näissä molemmissa pisteissä nauhoitamme sooloesityksiä sekä pienkokoonpanoja. Muusikot saivat itse suunnitella omat ohjelmansa sekä kokoonpanot.

Näiden toimintojen lisäksi facebook-sivuillamme pyörii karanteeniklubi niminen you tube kanava, jossa muusikkomme soittavat lyhyitä itsekuvaamiaan musiikkituokioita. Kouluille , pienten musiikkitervehdysten  lisäksi lähtee myös esim. soitinesittelyvideoita.

Kaikkeen tähän emme olisi kyenneetkään ilman monitaitoisia muusikoitamme. Keskiviikkosarjan (Jyväskylä Sinfonia- luonasi) konserttivideot kuvaa ja editoi kaksi orkesterin viulistia, jotka molemmat harrastavat valo- ja videokuvausta vapaa-ajallaan. Kirjaston kuvauspisteen kuvauspuolesta vastaa kaupungin kulttuuripalvelut. Editointi näistä videoista jää meille orkesterin tuottajille. Myös näissä videoissa on monenlaista sisältöä, sooloteoksista säestyksellisiin valokuvakollaaseihin. Joillekin muusikoille edellä mainitun tyyppinen musiikin tuottaminen on ollut haasteellista ja kritiikkiäkin on kuulunut. Tässä laajuudessa orkesterilla ei olisi kuitenkaan ollut varaa palkata ääni-ja kuva-alan ammattilaisia kuvaamaan soivaa materiaalia. Osalle muusikoista jo pelkästään digitaalisten työvälineiden haltuunotto on ollut iso askel.  

Siksi onkin ollut ilahduttavaa huomata että myös monet muut orkesterit, kuorot ja sooloartistit niin ulkomailla kuin Suomessa ovat toteuttaneet ja julkaisseet samantyyppistä sisältöä. Matalalla kynnyksellä. 

Tänä pääsiäisenä meidän oli tarkoitus esittää Jyväskyläläisen Pekka Kostiaisen Triduum Paschale, pääsiäisoratorio. Samalla viikolla oli tarkoitus julkaista samaisen pääsiäisoratorion tupla CD -levy. Tämäkin hieno kokonaisuus jäi nyt sitten livenä kuulematta. Kokosimme kuitenkin nettiin tästä pienen teaserin. Videot julkaisuun kokosi ja editoi meidän soolotrumpetistimme. Facebookissa videota on jaettu jo yli 90 kertaa. Oratorio on siis saanut laajemmalti huomiota näin, kuin live esityksenä.  Levyä myymme poikkeuksellisesti verkkokaupan kautta. Tämäkin innovaatio (verkkokaupan avaaminen) tehtiin koronan aiheuttamien rajoitusten vuoksi).  Lisää toimistotyöpäivä tiedossa siis cd-levyjen postituksen parissa. 

Yleisömme on löytänyt meidät nettisivujen ja sosiaalisen median kautta hienosti. Peruuntuneista konserteista lipun ostaneille tarjosimme hyvityksenä lahjakortteja. Useampi asiakas jätti kuitenkin lahjakortin lunastamatta haluten näin tukea orkesterin toimintaa tänä vaikeana aikana.

Muusikot on jaksaneet hienosti pitää yllä hyvää henkeä tässä vaikeassa tilanteessa, vaikka kaupungilla on YT-neuvottelut meneillään ja todennäköisesti myös orkesterilaiset lomautetaan muutaman viikon kuluttua. Monissa sinfoniaorkestereissa on nyt sama tilanne. Kansallisooppera on lomauttanut kaikki työntekijät. Muutamassa orkesterissa palkanmaksu on keskeytetty ja muutamassa YT neuvottelut ovat alkamassa.

Rajoitukset tulivat voimaan noin kuukausi sitten. Ja edelleen on epäselvää peruuntuvatko myös kaikki kesän konsertit. Seuraavaa syyskautta valmistelemme ja myymme kuitenkin normaalisti. Nuottimateriaalien tilaukset, hotellivaraukset, keikkalaisten varaaminen, kuljetusten aikatauluttaminen, työlistojen tekeminen jne. pitää tuottajan työn touhussa varmasti vielä monta viikkoa. Osa tämän kevään ohjelmistosta tulee todennäköisesti siirtymään vuodella eteenpäin, jos vain artistien kalenterit sen sallivat. Katse onkin kohta jo ensikeväässä.      

Nuotistonhoitaja-tuottaja,

Petra Lujala

Saavutettavan kulttuuripalvelun jäljillä

Huomaat mainosvideon kiinnostavasta tapahtumasta somessa. On iltamyöhä, mutta ostat lipun kätevästi verkkokaupasta. Tapahtumapaikalle kuljet sujuvasti julkisilla liikennevälineillä. Tapahtumatila on vanhassa rakennuksessa, jossa kulkuväylät ovat kapeat, eikä käytettävissä ole hissiä.

Pysähdy hetkeksi miettimään, millainen on polkusi tapahtumaan, jos olisikin niin, että näkökykysi, kuulosi tai vaikkapa liikuntakykysi on rajoittunut. Usein se tarkoittaa sitä, että joudut jo hyvissä ajoin erikseen selvittämään, onko osallistuminen on turvallista ja viihtyisää tai ylipäätään mahdollista. Tiedon saaminen tai lippujen hankkiminen voi olla hankalaa, jos asiakaspalvelussa ei ole kiinnitetty riittävästi huomiota saavutettavuuteen. Osallistuminen saattaa olla myös kallista, jos tarvitset avustajapalveluita tai kuljetusta.

Kulttuuria kaikille: tuottaja avainasemassa

Kulttuuria kaikille -palvelun tapahtumajärjestäjän oppaassa määritellään saavutettavan kulttuuritapahtuman käsitettä seuraavasti:

”Saavutettava kulttuuritapahtuma tarkoittaa, että erilaisille ihmisille tarjotaan mahdollisimman hyvät osallistumis-, esiintymis- ja työskentelymahdollisuudet riippumatta heidän yksilöllisistä ominaisuuksistaan. Saavutettavuus -käsitteen rinnalla käytetään usein käsitettä esteettömyys. Esteettömyys liittyy kuitenkin erityisesti rakennetun ympäristön ja tilojen toimivuuteen. Saavutettavuus taas on laajempi käsite, joka pitää sisällään myös tapahtuman palveluiden ja viestinnän toimivuuden.

Saavutettavuus on siis muutakin kuin esteetön pääsy tapahtumaan. Jotta mahdollisimman monen olisi helppoa osallistua, esiintyä ja työskennellä, on tapahtuman suunnittelussa kiinnitettävä huomiota niin viestinnän saavutettavuuteen, hinnoitteluun, asiakaspalveluun, rakennetun ympäristön ratkaisuihin kuin palveluiden saavutettavuuteen.

Moninaisuutta kunnioittavassa tapahtumassa kaikki kävijät ovat tervetulleita ja heidät otetaan huomioon tasa-arvoisesti esimerkiksi ulkonäköön, uskontoon, seksuaaliseen suuntautumiseen, ikään ja taustaan katsomatta. Moninaisuuden huomioiminen luo turvallisuuden ja osallisuuden tunnetta ja on osoitus tapahtumajärjestäjän avoimesta asenteesta. Saavutettavassa tapahtumassa moninaisuutta otetaan huomioon esimerkiksi viestinnässä, sisällöissä ja rekrytoinneissa.”

Tuottaja on avainasemassa saavutettavien ja yhdenvertaisten kulttuuripalveluiden suunnittelussa. Voimme parantaa olosuhteita, sisältöjä, asiakaspalvelua ja viestintää. Voimme kiinnittää huomion erilaisten yleisöjen tarpeisiin, edellyttää saavutettavia palveluita tapahtumapaikoilta, alihankkijoilta ja yhteistyökumppaneilta. Jo pienillä muutoksilla voi olla iso vaikutus erilaisten kävijöiden yhdenvertaisiin mahdollisuuksiin osallistua ja saada tietoa kulttuuritarjonnasta.

Monissa tapahtumissa tehdään ansiokasta työtä saavutettavuuden parantamiseksi

Yhdenvertaisuusvaltuutettu otti hiljattain kantaa tiedotteella tapahtumien ja festivaalien käytäntöihin. Valtuutettuun otetaan yhteyttä esimerkiksi silloin, kun tapahtuman esteettömyydessä on puutteita, tapahtumassa ei ole esteetöntä wc:tä, henkilökohtaisen avustajan lippu on maksullinen, esteettömyydestä ei ole saatavilla riittävästi tietoa tai pyörätuolipaikan saa ostettua ainoastaan soittamalla maksulliseen numeroon.

Pirfest ry selvitti Pirkanmaalla jäsenfestivaaliensa saavutettavuutta muutama vuosi sitten. Hankkeen tuloksena 24:lle jäsenfestivaalille valmistui saavutettavuussuunnitelma. Hankeraportin mukaan festivaalien yhteisiksi kehittämiskohteiksi nousivat muun muassa saavutettava viestintä ja tilapäisen henkilöstön perehdyttäminen. Esteettömyyden kannalta haastavaa oli, että tapahtumapaikat ovat usein vuokratiloja, jolloin rakenteellisiin asioihin voidaan vaikuttaa rajallisesti tai niistä on vaikea saada tietoa. Tarvetta kehittämistyölle nähtiin myös palautteen keruun, järjestöyhteistyön ja pitkäjänteisen saavutettavuustyön parissa.

Kaikkien festari -kokeiluhanke kehittää parhaillaan Opetus- ja kulttuuriministeriön tuella festivaalien inkluusiota ja yhdenvertaisuutta myös esiintyjien osalta.

Monet isot tapahtumat, festivaalit ja kulttuurikohteet huomioivat jo hyvin saavutettavuutta ja viestivät siitä ennakkoon esimerkiksi verkkosivuilla. Joissakin tapahtumissa tai kulttuuripalveluissa, kuten museoissa tarjotaan myös sisältöön liittyviä vaihtoehtoisia kommunikointitapoja, kuten kuvailutulkkausta tai viittomakielen tulkkausta. 

Pikainen tiedonhaku tulevan kesän isojen, kotimaisten festivaalien verkkosivuilta tuottaa ilahduttavasti tietoa esteettömyydestä ja saavutettavuudesta. Hyvänä esimerkkinä toimii Ruisrock, joka on kuvannut festivaalin olosuhteita ja saavutettavuutta verkkosivuilleen kattavasti. Festivaali tarjoaa mm. shuttle -kuljetusta invataksilla, avustajapalveluita ja madallettuja baaritiskejä. Sivuilta löytyy lisäksi kehittämistä koskevat pitkän tähtäimen saavutettavuuslupaukset, joista näkyy, että aihetta on pohdittu festivaalilla pitkäjänteisesti monesta eri näkökulmasta.

Provinssirock puolestaan tarjoaa kävijöille saavutettavuustietojen lisäksi selkokieliset verkkosivut.  
Vaikuttaa siltä, että mitä pienempiin tapahtumiin tai kohteisiin mennään, sitä vaikeampaa saavutettavuustietoa on löytää.

 Esteettömien ja saavutettavien palveluiden suunnittelu edellyttää käyttäjien kuulemista. Kuva: Pexels.

Viestinnän kehittäminen parantaa myös saavutettavuutta

Saavutettava viestintä ja verkkopalveluiden kehittäminen on juuri nyt erityisen ajankohtaista. EU: n saavutettavuusdirektiivi edellyttää julkisten verkkopalveluiden tekemistä saavutettaviksi määräaikaan mennessä. Julkisten verkkopalveluiden saavutettavuusvaatimus vaikuttaa välillisesti myös sellaisiin toimijoihin, jotka tuottavat verkkopalveluita tai markkinointiviestinnän palveluita julkiselle sektorille. Tässä asiassa tullaan siis ottamaan iso edistysaskel jo lähitulevaisuudessa.

Verkkopalveluilla on usein merkittävä painoarvo tapahtumien ja kulttuuripalveluiden mainonnassa, tiedottamisessa ja asiakaspalvelussa. Omaa nettisivua, sosiaalisen median kanavia ja esimerkiksi verkkokauppaa on hyvä tarkastella teknisen ja sisällöllisen saavutettavuuden näkökulmasta.

Opetus- ja kulttuuriministeriön ohjauksessa toimivan, saavutettavan julkaisemisen ja kirjallisuuden asiantuntijakeskus Celian ylläpitämä verkkosivusto tarjoaa runsaasti tietoa saavutettavasta viestinnästä ja verkkopalveluiden parantamisesta. Sivuston mukaan jopa yli miljoonalla suomalaisella on erityisiä haasteita tai rajoitteita, jotka pitää ottaa huomioon verkkopalvelujen suunnittelussa ja toteutuksessa. Saavutettavuudesta hyötyvät kaikki, eivät ainoastaan erityistä tukea tarvitsevat ihmiset.

Tärkein muutos tapahtuu asenteessa

Saavutettavuus on laaja aihe, joka vaatii kulttuuripalveluiden tuottajalta perehtymistä ja uuden opettelua. Saavutettavuuden ei pitäisi olla erityisjärjestely, vaan osa arkea. Asiantuntijuutta palveluiden kehittämisen tueksi saa esimerkiksi vammaisjärjestöiltä, niiden keskusliitoilta sekä esteettömän kulttuuri- ja taidetoiminnan järjestöiltä.

Kulttuuria kaikille –sivusto tarjoaa runsaasti materiaalia aiheen parissa työskentelyyn. Myös verkkopalveluiden saavutettavuuden parantamisesta on saatavilla eri lähteissä paljon tietoa, jonka pohjalta voi tarkastella oman verkkoviestinnän kehittämistarpeita.

EU:n Vammaiskortin avulla kulttuurilaitokset ja tapahtumajärjestäjät voivat ilmaista, että he huomioivat saavutettavuutta palveluissaan.

Apua saavutettavuuden kehittämisen tueksi on saatavilla, kun sitä osaa ja uskaltaa pyytää. Itse ajattelen, että tärkein muutos tapahtuu asenteessa. Kun erilaiset yleisöt otetaan aidosti mukaan palveluiden suunnitteluun, ollaan jo pitkällä. Ruohonjuuritasolla voi aloittaa kysymällä palvelun käyttäjiltä heidän ajatuksiaan ja käyttää tätä kokemustietoa näkyvien muutosten toteuttamiseen.

Opettelen tätä asennetta työssäni joka päivä ja haluan haastaa kaikki tuottajakollegat mukaan kehittämään parempaa kulttuuri- ja tapahtumatarjontaa kaikille ihmisille.

Mitä sinä voisit tehdä omassa työssäsi saavutettavuuden parantamiseksi jo tänään?

-Erika Honkanen, kulttuurikoordinaattori, kulttuurituotannon YAMK-opiskelija

Lapsille ja nuorille suunnattujen kuvataidenäyttelyiden tuottamisen haasteet ja mahdollisuudet.

Miettiessäni aihetta tälle blogikirjoitukselle huomasin väistämättä ajautuvani seuraavan

kysymyksen äärelle: Miten ihmeessä luon laadukkaita näyttelyitä lapsille ja nuorille?

Työskentelen lasten ja nuorten taidekeskuksessa ja uudessa työnkuvassa vastaan

näyttelyiden tuottamisesta 0-18 vuotiaille. Aikaisempi työkokemukseni on kuitenkin

aikuisille suunnattujen näyttelyiden puolelta ja, koska haluan suoriutua työstäni hyvin,

on tämä aihe tuottanut minulle paljonkin päänvaivaa ja huolta.

Kuka kysyy tai on kysynyt lapsilta mitä he haluavat nähdä ja kokea näyttelyissä?

Onko tätä tietoa jostain helposti saatavilla? Pohdin lasten oikeuksia toimia

täysivaltaisesti oman kulttuurikentän tarjonnan määrittelyssä ja tuottamisessa.

Ajattelen, että koherentin vastauksen saaminen lasten toiveista on vaikeaa, sillä onhan

kyse yhtä kirjavasta ihmisryhmästä kuin me aikuiset. 

Usein lapsille suunnatuissa kuvataidenäyttelyissä on toiminnallisuutta, joka ilmenee

kysymysten muodossa, joilla aikuinen voi auttaa lasta rikastamaan näyttelykokemusta.

Tästä hyvä esimerkki löytyy Taidekeskus Salmelan lasten Salmela sivustolta , jossa

aikuista kehotetaan kysymään erilaisia asioita teoksista esimerkiksi “Kysy lapselta

miltä teos voisi tuoksua tai mitä teos puhuisi jos teoksen sisälle voisi mennä”. (2020)

Itselleni herää kysymys, että voisiko lapsikin nauttia näyttelystä ilmankin toiminnallisuutta,

kuten itse muistan lapsena tehneeni. Toisaalta uskon, että meille aikuisille tekisi myös

hyvää miettiä taideteosten sisäistä tuoksua.

Mitä muut sanovat ja ajattelevat?

Suomen lasten kulttuurikeskusten liitto määrittelee lapsille ja nuorille suunnatun

näyttelytoiminnan tavoitteiksi nostaa esille lasten tuottamaa taidetta sekä tuoda lasten

ulottuville ammattitaiteilijoiden taidetta ja muihin kulttuuri-ilmiöihin liittyviä näyttelyitä

(Setälä, Tiainen-Niemistö, Vesikansa 2016, 14). Selkeä tavoite, mutta miten tämä

sitten käytännössä tapahtuu? Keskustelen aiheesta lisää omassa työ- ja tuttavapiirissä

ja olen yllättynyt kuinka suurta myllerrystä aihe saakaan aikaan ammattitaiteilijoiden,

kuraattoreiden, pedagoginen ja vanhempien keskuudessa. Selkeästi en ole yksin

kysymysten äärellä. 

Taiteilijat miettivät heidän rooliaan taiteen tekijöinä ja monet suorastaan pelkäsivät

omien teoksien asettamista lasten ja nuorten kontekstiin: Säilyykö teos ehjänä?; Onko

se liian vaikea lapselle?; Pitäisikö tätä sensuroida?. Muistelemme kuinka tärkeää

taiteen kokeminen on ollut meille nuorena ja kuinka se on muovannut omaa identiteettiä

ja maailmankatsomusta. Monen ammattitaiteilijan ensikokemus taiteesta onkin ollut

läheisessä kulttuurikeskuksessa ja niiden tarjoamissa palveluissa. Kuraattoreiden ja

taiteilijoiden keskuudessa pohdimme myös näyttelyiden tematiikaa, sen esittämiä

arvojen, ripustus korkeuksia, näyttelyiden ylläpitoa ja omien eettisten arvojen selkeyttämistä

tässä kontekstissa.

Vastapainona pienten lasten vanhempien mielipiteet keskittyivät pitkälti käytännön asioihin.

Onko näyttelyssä paikka missä imettää, jättää rattaat, juoda kuppi kahvia tai antaa
muksujen juoksennella? Täytyykö pelätä, että lapsi rikkoo jotain tai käyttäytyy muuten “sopimattomasti”esimerkiksi kovaäänisellä käytöksellä. Kouluikäisten kommentteja kuulen
lähinnä työpaikalla, kun he osallistuvat taideopetukseen tai vierailevat kouluryhmien kanssa.
Mitään selkeää vastausta heidän toiveistaan en ole vielä saanut, mutta useimmat vaikuttavat tyytyväisiltä, kun on paikka missä käydä. Muutamat innostuvat jostain näyttelyn aiheesta
laajemmin, kun taas toiset katsovat lattia tai hymähtelevät.

Lukiessani opetushallituksen opetussuunnitelmaa taiteen merkityksestä ilmenee selkeästi,
että Suomessa taideoppiminen nähdään tärkeänä valmiuksien tekijänä perusopetuksen
jälkeisille opinnoille ja työelämälle. (2020) Kouluissa ei kuitenkaan ole mahdollista tukea
tätä kehitystä laajasti, joten taideopetus on laajalti ukoistettu taiteenperusopetuksen
piiriin koulun ulkopuoliselle ajalle. Mitään pakkoa taiteen perusopetukseen ei ole osallistua
kuin ei myöskään paikallisen jalkapalloseuran toimintaan. 

 Keskusteluissa pedagoginen kanssa nousi esiin toive korkealaatuisista oppimateriaaleista,
ilmaisista työpajoista tai toiminnallisista tehtävistä, joiden kautta opettaja voisi lähestyä näyttelyn
aiheita. Muutama koki pelkoa ettei tuntenut taidetta tarpeeksi hyvin ja kaipasi siksi enemmän
tukea. Taiteen perusopetuksen piirissä opettavat taas halusivat tuoda ilmi tärkeitä pointteja siitä
kuinka lapsi itse tulisi myös nähdä taiteilijana ja oman kulttuurinsa asiantuntijaina. Pienille lapsille
suunnatuissa näyttelyissä sen sijaan tärkeinä lähtökohtina oli varmistaa materiaalien kestävyys,
turvallisuus., näyttelyn leikillisyys, tilaillisuus ja lasten silmissä koettu muutos. Hyvänä esimerkkinä
ammattitaiteilijasta mainittiin Alexander Reichstein, kenen lapsilähtöinen ajattelutapa sytyttää lapsia
leikkiin ja kokemuksellisuuteen interaktiivisten installaatioden kautta.

Paljon ajateltavaa

On selvää, että lapsille ja nuorille suunnatulle kyselytutkimuksille olisi suuri tarve. Toivon, että
joku itseäni viisaampi osaisi kertoa, että minkälaisella formaatilla tätä tietoa pystyisi keräämään
ja miten saisimme mahdollisimman monen lapsen ja nuoren mielipiteet talteen. Omasta mielestäni
olisi myös tärkeää tuoda taidetta laajemmin koulujen opetussuunnitelmiin esimerkiksi osana
monialaista opetusta. Samalla opettajille voisi vahvistaa tietoa että taiteen äärellä tietämättömyys
voi olla portti mielenkiintoisille keskusteluille juuri lasten omasta maailmakuvasta. Mielestäni
koulu- ja varhaiskasvatusryhmien vierailut kulttuurikeskuksiin ovatkin polttavan tärkeitä.
Kulttuurikeskusten näyttelyt ja muu kulttuuritarjonta on monen lapsen ensimmäinen kokemus
taiteesta ja joissain tapauksissa saattavaa jäädä lapsuusajan ainoaksi kulttuurikokemuksiksi.
Tunnen syvää vastuuta ja kunnia saadessani työskennellä juuri tällä osa-alueella kuvataidekenttää.

Huomasin tutkiessani tätä aihetta, että lapsille ja nuorille suunnatuista kuvataidenäyttelyistä on
hyvin vähän tietoa saatavilla, puhumattakaan mistään laaja-alaisesta tutkimuksesta. Taiteen
muilta aloilta asiaa on tutkittu paljonkin, erityisesti teatterin ja tanssin puolella, mutta kuvataiteet ja
näyttelyt ovat yhä hiukan hämärän peitossa, kun kyse on ammattitaiteilijoiden tuottamista
näyttelysisällöistä. Paljon olisi tässäkin parantamisen varaa. Miettiessäni näitä haasteita
ja mahdollisuuksia tulen tulokseen, että lapsille ja nuorille suunnattujen kuvataidenäyttelyiden
tuottamisessa on vielä paljon kehitettävää ja tarkennettavaa. itse jatkan tutkimista joka päivä ja
toivon löytäväni vastauksia joihinkin kysymyksiin.

Mielessäni on muisto Ateneumista. Kävelen näyttelyssä ja pysähdyn Helene Schjerfbeckin
omakuvan eteen. Kuuntelen kuinka vieressäni nuori pariskunta puhuu viivan vahvuudesta,
pensseli tekniikasta ja värien symboliikasta. Toisella puolellani on äiti ja noin viisivuotias lapsi.
Lapsi katsoo ihmeissään maalausta ja hetken päästä sanoo äidilleen, että hän on surullinen.
Äiti kysyy lapselta, että miksi lapsi on surullinen ja lapsi kertoo äidille, kuinka on tylsää olla
yksin, kun on surullinen ja tuo maalauksessa oleva ihminen on ihan yksin. 

Lähteet

 https://www.taidekeskussalmela.fi/salmela/lasten-salmela/

Päivi Setälä, Marjo Tiainen-Niemistö ja Saara Vesikansa 2016. Lastenkulttuurin laatukäsikirja.
Toimitus Elina Kesäniemi. Painotalo trinket Oy 2016

https://www.oph.fi/fi/koulutus-ja-tutkinnot/perusopetus/kuvataide-perusopetuksessa

Anna Puhakka, mediataiteilija, taiteilija-kuraattori ja kulttuurituottaja