Mietteitä koronasta, ilmastonmuutoksesta ja digitaalisuudesta

 Viime kevään merkinnöistäni löytyi tekstin pätkä:

Koronaviruksen tultua meidän arkeemme, kaikki on muuttunut. Virus pakottaa meidät hoitamaan vain välttämättömimmän kuten ruokaostokset. Taudin pelko estää koulussa käynnin ja töihin menon. Ulkomaanmatkat saavat jäädä. Liikkumisrajoitus Uudeltamaalta estää kahden miljoonan ihmisen liikkumisen rajojensa ulkopuolelle. Silti sellaiset uutiset kuin: ”Kiinassa on pitkästä aikaa nähty sininen taivas” tai ”Helsingissä mitatut liikenteestä aiheutuvat typpioksidiarvot ovat vähentyneet”, saavat minut ajattelemaan, että on koronasta jotain hyötyäkin.

Ihminen on kekseliäs, suunnitelmallinen ja valmis tottelemaan silloin, kun on hätä. On tutkittu, että jopa myötätunto lisääntyy muita ihmisiä kohtaan. Me osaamme tämän hyvin. Mutta mitä tapahtuu, kun uhkakuvat ovat kaukana?

Ennakoiva käyttäytyminen on ihmiselle vaikeaa. Ja mitä kauempana uhka on, sitä vaikeampi meidän on etukäteen varautua siihen. Se, että huipputiedemiehet ympäri maailmaa ovat varoittaneet tulevista ja huomattavasti suuremmista vaaroista kuin tämä pandemia, eivät ole saaneet meitä muuttamaan toimintaamme. Kun kyseessä on ilmastonmuutoksen ehkäiseminen, se helposti koetaan kaukaiseksi uhaksi, johon ei ole syytä varautua - vielä. Sensijaan, että toimittaisiin ajoissa, vastaan astuvat muutoksen haluttomuus, politikoinnit ja oman edun tavoittelut.

Voisiko syynä tällaiseen, kieltämättä tyhmään käyttäytymiseen, olla uusien tilanteiden nostattama pelko? Luin keväällä aiheesta lehtiartikkelin, jossa kerrottiin miten koronapandemia on saanut Yhdysvalloissa aikaan huolestuttavan ilmiön: ihmiset ostavat enemmmän aseita kuin aikaisemmin. Sanonta ”hyökkäys on paras puolustus” toimii siellä näin. Vai toimiiko kuitenkaan? Jos omaa henkeään täytyy puolustaa asein, vaarana voi olla kaaos. Jotta tämä ilmiö ei laajenisi pandemian tavoin, voisimme ehkä keskittyä siihen, että ongelmat eivät lopu hyökkäämällä vaan paras puolustus olisi… rakentava yhteistoimiminen?

Mutta mielenkiintoiset, joskin puistattavat, ilmiöt eivät lopu siihen: jotkut tahot kokevat koronan olevan uhkana omalle toiminnalleen ja sen sijaan, että he tekisivät asialle jotain, vähättelevät koronan vaikutusta. Jotkut taas toivovat hyötyvänsä tilanteesta levittämällä epätietoa ja epäluottamusta ja uskomalla sillä tavoin saavansa enemmän äänestäjiä puolelleen.

Hullulta tuntuu. Mutta - ja onneksi vastavuoroisesti - on tullut myös viestejä sellaisesta ilmapiiristä, jonka mukaan tiede ja tosiasiat ovat se parivaljakko, johon suurin osa ihmisistä suuntaa katseensa. He uskovat ennemmin tieteeseen kuin foliohattupäisiin salaliittoteoreetikkoihin tai omia äärimmäisiä, jopa fasistisia, ajatuksiaan levittäviin tahoihin.

Entäpä taide? Voisin kuvitella tällaisen ilmapiirin olevan hyvä kasvumaa taiteen tekemiselle, onhan taide reagoinut poikkeustilanteisiin aina ennenkin. Selailin taidelehtiä koronakevään ajalta ja niistä olevista haastatteluista summasin seuraavan: osalle taiteilijoista korona on antanut aikaa ja avannut ”luovuuden highwayn”, osalle taas ajan lisäys on tuntunut ahdistavalta eikä se ole täyttynyt luovuudella tai inspiraatiolla. Näyttelyiden siirtymiset, lomautukset ja huoli omasta taloudellisesta tilanteesta voivat pakottaa ajatukset muualle kuin luovan ajattelun puolelle. (Raisa Jäntti, Taide, 4/2020.)

Mutta.Voisiko koronan tuoma huono taloustilanne pakottaa myös keksimään uusia, kustannustehokkaampia tapoja tehdä taidetta ja tuoda taidetta yleisölle? Nyt erityisesti esittävän taiteen levittämisestä digitaallisesti, esim. steemauksilla youtube-kanaviin, on tullut nykyarkea, uusi normaalitila. Voisin hyvin myös kuvitella, että tämä taiteen levitys olisi erityisen otollinen nuoremmille aikuisille ja tuleville sukupolville sekä niille, jotka eivät pääse fyysisesti paikalle, kuten vanhukset ja sairaat. Entäpä vankiloitten vangit?

Digitaaliset esitykset voivat olla myös toisella tavalla merkityksellisiä: ne mahdollistavat yleisönsä osaksi taideteosta osallistamalla heitä siihen. Fyysisen läsnäolon estyminen kompensoituu digimuuotoisen aineiston lisäyksenä. Kulttuuririentoon osallistuminen voi olla vaikkapa tällaista: Toisissa tiloissa -ryhmän digiesitys ”Etätripit olohuoneen sohvalla” (https://www.facebook.com/events/2307141669588268/). Siinä ohjauduin ja osallistuin monen muun kanssa kastemadon muotoon ja mielentilaan. Ennakkoluulojeni hälvettyä koin tämän osallistavan digiteoksen piristävänä ruiskeena ja lisänä arjessani.

Digitaalisuus taiteen kentällä on siis lisääntynyt ja uusiutunut entisestään. Yhtä lailla ihmisten tarve olla yhteyksissä muihin ihmisiin, edes koneen välityksellä, on tehnyt varmasti eristäymisestä siedettävämmän.

Tämän mahdollisuuden käyttäminen ja sen opetteleminen on tullut osaksi myös yhteiskunnallista vaikuttamista. ”Demokraattisissa yhteiskunnissa digitaalisen median aikana julkisen ja yksityisen raja on hälvennyt entisestään, kun yksityiselämän sosiaalisuus ja osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun tapahtuvat samoilla alustoilla ja yhä useammalla kansalaisella on mahdollisuus osallistua. Samaan aikaan autoritäärisissä yhteiskunnissa valvonta on muuttunut vaikeammaksi, kun ihmisten on mahdollista saada yhteys toisiinsa ja pääsy erillisiin viestimiin olinpaikastaan riippumatta.” (Papacharicci 2014, 30-33)

Olipa mukava lukea tuollaisesta. Digitaalisuuden ”möröt”, kuten intimiteettisuojan puutteet ja siitä johtuvat väärinkäytökset harmittavat minua vähemmän, kun tiedän, että digitaalisuus voi olla myös keino ihmisten yhteistoimimiseen ja -vaikuttamiseen. Jos näin kävisi, ja jos koronan eduiksi jotain voitaisiin laskea, se voisi olla juuri tätä: digitaalisen vaikuttamisen kasvaminen lisää maailmanlaajuista läsnäoloa ja yhteistyötä ilmastonmuutostaistelussa. Utopiaako? Ei ehkä sentään. Jo nyt yhteistyön aktivoitumisesta ovat kertoneet ne uutiset, joiden mukaan korona on hälyttänyt maailman epidemiologit, tutkijat, rokotevalmistajat ja muut lääketutkimusalan asiantuntijat yhteistyöhön. Jos tämä on jo mahdollista terveydenhoitopuolella, miksei myös planeettamme suojelun puolella?

Onhan myös niinkin, että ilmastonmuutoksen hillitseminen ja siihen liittyvät toimenpiteet ovat voineet jäädä kaiken tämän koronan tuoman ongelmanselvittelyn varjoon. Haluan olla kuitenkin toiveikas ja ajattelen, että koronapandemia on ollut eräänlainen oppimisjakso, jonka tulokseksi on tullut maailmanlaajuisen yhteistyön lujittuminen yhteistä vihollista vastaan. Kun rokote ja muut vastatoimet saadaan kunnolla kehitetyksi, on meillä työkalut ja ”yhteystiedot” myös ilmastonmuutostaisteluun. Korona on voinut opettaa meitä käyttämään niitä verkostoja, tapoja ja kontakteja, joiden avulla, näin uskon, lähestyminen on kynnyksettömämpää kuin aikaisemmin. Tämä toiminta on voinut myös todistaa sen, että muutoksiin voi ryhtyä ripeästi, eikä raskasta byrokraattista koneistoa tarvita. Internet ja sosiaalinen media voivat yhdistää ihmisiä niin, että ne saavat aikaiseksi liikettä ja todellista muutosta ruohonjuuritasolta alkaen.

Ja kun näin kävisi toteen, moni muukin asia paranisi. Miltä esimerkiksi tuntuisi hengittää taas puhdasta ilmaa?

”Digitalisation, Sustainability, Accessibility, Cultural heritage & Creavity”- veistos Helsingin rautatieaseman aukiolla pyöräilyreittini varrella oli kuin tiivistelmä päivän ajatuksista.

 

Lähteet:

Helsingin Sanomat, kevät 2020

Voima 7/2020

Taide, 4/2020, Raisa Jäntti

Teatteri & Tanssi + Sirkus, 5/2020

Niin & Näin, 2/2020, Minna-Kerttu Kekki ”Populaaristi läsnäolon ylittämisestä”

https://www.myhelsinki.fi/en/smart-tourism-capital-2019 (kuva Anna Luttinen)