Osallisuuskäsityksiä

Osallisuuden edistäminen on osa Suomen hallituksen ja Euroopan unionin tavoitteita. Se on nostettu yhdeksi keskeiseksi keinoksi torjua köyhyyttä ja ehkäistä syrjäytymistä. Osallisuutta edistämällä vähennetään eriarvoisuutta. Perustus-, kunta- ja nuorisolaissa käytetään käsitteitä osallistuminen ja vaikuttaminen, jotka ovat väyliä osallisuuteen. Osallisuus on siis yksi keskeinen käsite, jonka vaikutukset nähdään painavina yhteiskunnan jokaisella sektorilla. Käsitteenä osallisuus on haastava. Osallisuus on ikään kuin kattokäsite, joka yhdistää sekä poliittisia että sosiaalisia ulottuvuuksia, mutta sille ei ole yksiselitteisiä alakäsitteitä, jotka helpottaisivat osallisuustyön tavoitteiden asettamista.

Olen miltei koko työurani ajan, niin helsinkiläisessä nuorisotyön ja sen johtamisen, kuin myös osallistuvan budjetoinnin ja kulttuurin parissa tehnyt töitä osallisuus ja sen edistäminen yhtenä tärkeimmistä lähtökohdistani.  Tätä taustaa vasten on siis loogista, että viimeisimpänä osallisuuden pohdintana tein myös Kulttuurituottaja (YAMK) opinnäytetyöni saman aiheen tiimoilta. Osallisuus on ollut yksi peruskäsitteistä omassa työssäni jo kohta kahden vuosikymmenen ajan. Silti tuntuu, että olen jatkuvasti hiukan hakoteillä, mitä osallisuuden toteutumiseen tulee. Osallisuus on kaiketi yksi näitä arvoja tai tavoitteita, jonka kanssa on todennäköisempää epäonnistua kuin onnistua. Yksi keskeinen syy epäonnistumisen kokemukseen on osallisuuden käsitteen moniuloitteisuus ja toisaalta osallisuuskäsitteen löyhä käyttö.   Perusongelmat osallisuuden kokemuksen aikaansaamisessa julkisia palveluita suunniteltaessa ja toteuttaessa tuntuu olevan hyvin samankaltaiset kaikkialla. Yksi aivan keskeinen ongelma, jonka kanssa jokainen osallisuutta edistäjä varmasti törmää, on kohtaamattomuuden ongelma. Hyvin usein osallisuuden sateenvarjon alla tehdään töitä korkeaotsaiset tavoitteet mielessä, mutta osallisuustoimet eivät meinaa osua heihin, jotka osallisuuden kokemusta kipeimmin kaipaisi.  Missä tahansa kontekstissa, on se nuorisotyötä, kulttuurista tekemistä tai vaikkapa osallistuvaa budjetointia kaikille helsinkiläisille, tuntuu olevan vaikea tavoittaa yhdenvartaisesti erialisia, erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Aktiiviset ja tavoitetut osallistujat ovat hyvin usein aktiivinen keihäänkärki, valmiiksi aktiivinen ja hyvinvoinnin kyllästämä kansalaisaktiivijoukko.

Kalliolan setlementti on joitain vuosia pyörittänyt Helsingissä Hima & Strada kävelytoimintaa, jossa asunnottomuutta kokeneet kaupunkilaiset kertovat kävelykierroksilla omista kokemuksistaan kaupungista.

”Kävelykierroksilla tutustut Hima & Stradan katuoppaiden Helsinkiin. Näet Stadin uusin silmin asunnottomuutta kokeneiden tarinankertojien johdolla.

Jokaiselle ihmiselle kuuluu paikka, jota kutsua kodiksi. Asunto on ihmisoikeus. Siksi kävelemme.”

Hima & Strada on selvästi osallisuuden kentällä siellä kaikista syvimmässä päässä. Miten saada täydellisen hankalassa elämäntilanteessa olevat ihmiset mukaan ja kokemaan olevansa osallisia omaan elämäänsä tai johonkin yhteiseen. Blogissaan ”Osallistumisen esteet” Hima & Stadan   Pauliina Liukkonen ja Vlada Petrovskaja pohtivat ansiokkaasti todella syvää osattomuuden kenttää. Blogissa todetaan, että kolme tyypillisintä osallistumisen estettä Hima & Stradan toimintaan ovat: akuutti asunnottomuus, asunnottomuuden kokemukseen kietoutunut häpeä ja muut kipeät muistot sekä omien kokemusten julkituomisen vaikeus. Tässä valossa omat osallisuuden ponnistelut tuntuvat köykäisiltä. Toki ymmärrän, että osallisuuden tunne on jotain joka voi ehkäistä joutumista Hima & Stradan kävelyoppaiden kokemaan tilanteeseen.

 Yhdenvertaista ja yleistä osallisuutta tavoitteenaan liputtavat toimijat, kuten Helsingin kaupunki on pulassa juuri tämän käsitteellisen hankaluuden kanssa. Esimerkiksi Helsingin osallistuvassa budjetoinnissa keskeinen tavoite on osallistaa yhdenvertaisesti kaikkia helsinkiläisiä pohtimaan yhteisten rahojen käyttöä. Tässä tavoitteessa ei tulla onnistumaan, jos ei avoimesti hyväksytä esimerkiksi Hima &  Stradan toteamaa tosiasiaa, että ihmisen osallistuminen erilaisiin prosesseihin on toissijaista jos osallistettavan, kaupunkilaisen on suunniteltava ensisijaisesti missä yöpyy, missä valmistaa ruoat, missä siistiytyy ja missä säilyttää henkilökohtaisia tavaroitaan. Kunkin asunnottomuutta kokevan henkilön kohdalla on ensisijaisesti poistettava asunnottomuus ja sen jälkeen voidaan kuvitella, että yhteisiin osallisuusprosesseihin osallistuminen muuttuu mahdolliseksi.

Tässä kärjekkäässä esimerkissä käy hyvin ilmi, että suomen kieleen kaivattaisiin osallisuuden tasoja ja tavoitteita kuvaavat alakäsitteet, jotta tavoitteet ja toimet niiden edistämiseksi olisivat mahdollisia saavuttaa.