Blogi: Kyläyhteisön herääminen/ Anna Luttinen

Olipa kerran pieni kylä.

Kylä oli rakennettu suuren järven rannalle ja keskeltä tuota kylää, kohosi pitkä piippu. Se oli sahan piippu ja saha oli kylän sydän. Kun sahan pilli aamulla soi, perheen vanhemmat lähtivät töihin, lapset kylän kouluun ja isovanhemmat puuhastelivat mitä milloinkin, voimiensa mukaan.

Kylässä oli sahan omistajan rakennuttamat koulu, neuvola, urheilukenttä, seuraintalo ja muutama kauppa. Oli kyläpoliisi, joka pyöräillen kierteli kylässä varmistamassa, ettei mitään pahempia konnuuksia tehty. Naapurien luona käytiin vaihtamassa kuulumisia ilman sen kummempia sopimisia ja jos jossakin perheessä oli radio, sittemmin mustavalkoinen televisio, sitä seurattiin yhdessä naapureiden kesken. Talkootöitä tehtiin: oli katon korjaamista, heinätöitä tai seuraintalon kunnostamista. Sinne myös mentiin. Olihan se kaikkien hyödyksi eikä yksin tarvinnut selvitä. Työviikon päätteeksi, lauantai-iltaisin, järjestettiin seuraintalolla tanssit. Vaikka elämä oli työteliästä, oli se ihmisten mielestä hyvää. Sen pituinen se

     
                     

Sadussa on sen verran perää, että tuollainen kylä on ollut oikeasti olemassa ja on edelleen! Saimaan rannoilla sijaitseva kylä nimeltä Putikko. Tosiasiassa kylän idyllisyydestä ja elämän harmoniasta en ole voinut kuin arvailla, mutta haluaisin silti uskoa tuohon sadun sanomaan: vaikka maallista mammonaa ei ollutkaan paljon, niin se ei ollut hyvinvoinnin este - tuota todellista hyvinvointia edesauttoi kylän yhteisöllinen toiminta. Ja sitäpaitsi - näin olen kuullut kerrottavan.

Kylän idylliseen elämäntahtiin alkoi kuitenkin kertyä tummanpuhuvia pilviä, sillä 1970-luvun murroksessa kylän saha, joka pyöritti kylän taloudellista elämää, lakkautettiin ja puunjalostusteollisuus siirtyi kunnan toiseen laitaan, Punkasalmelle. Suuri osa ihmisistä siirtyi tekemään töitä Punkasalmelle ja tamä tarkoitti myös muuttamista sinne. Vaikka välimatka ei ollut pitkä nykymittakaavassa, oli se silloin pitkä. Autoa ei siihen aikaan monikaan omistanut. Uusi koulu ja myöhemmin terveyskeskus siirtyivät Punkasalmelle ja kun viimeinenkin elintarvikekauppa lopetti toimintansa kylässä, oli se sen viimeinen niitti. Hyörivä elämän tahti Putikon raitilla alkoi hiipumaan ja kylä alkoi autioitumaan.

  

Eikä siinä kaikki. 80-luvulla tehtiin kuntaan uudet kaavoitukset, joiden tähtäimissä oli muuttaa Putikko mahtavan lomakylpylän takapihaksi. Tämä sai aikaan eloa kylän asukkaisiin. Oli tehtävä jotain! Oli lähdettävä barrikadeille ja järjestettävä mielenosoituksia! Olen kuullut, että osa mielenosoittajista jopa makasi raivaustraktoreiden edessä. Eikä ihmekään: suunnitelmat olivat järjettömiä. Niistä yksi olisi ollut vanhan ja idyllisen Kalliotien muuttaminen seitsemän metriä leveäksi asfaltoiduksi valtatieksi. Tien varrella olevat vanhat sahatyöläisten talot purettaisiin tieltä jotta valtaväylä kohti rantaa olisi avoin. Voin vain kuvitella, millaisen särön itse kylpylärakennus olisi aiheuttanut luonnonkauniiseen rantaviivaan.

Tästä kaikesta olen jälkeenpäin saanut kuulla silloisia nuoria aktivisteja, nyttemmin jo keski-ikäisiä kyläläisiä. Barrikadit olisivat ehkä lopulta kaatuneet, mutta kaikeksi onneksi, alkoi lama. Rahojen loppuminen lopetti kulttuuriperintökohteen tuhoamissuunnitelmat kertaheitolla. (Asioilla näyttää aina olevan kaksi puolta, tässäkin.) Kesti kuitenkin aikansa, ennenkun uusi kaavoitus saatiin aikaiseksi. Se tapahtui vuonna 2016, jolloin mm. itse Kalliotiestä (nykyinen Kyläsepäntie) on tullut suojelukohde niin tien kuin sen varrella olevien rakennusten osalta.

Kaikeksi onneksi, kuin uusien tuulien myötä, tulivat mökkiläiset. He saattoivat olla entisten putikkolaisten jälkeläisiä, yleensä ruuhka-Suomessa asuvia kesälomalaisia. Tai sitten niinkuin minä, kylän ajattomuuden hengestä ihastuneita tulokkaita. Joka tapauksessa, Putikon autioituminen päättyi.

Olen samaa mieltä Aki Asolan kanssa, joka kirjoittaa : ”Vain kansalaisten aktiivinen mukana olo julkisessa päätöksenteossa pitää demokratian elävänä… kansalaiset ovat oman elämänsä parhaita asiantuntijoita, joten he tuovat päätöksentekoon tietoa ja näkökulmia, jotka muuten jäävät syrjään ja kokonaan huomioitta. Kansalaisten avulla saadaan parempia päätöksiä kuin ilman heitä. Lisäksi osallistumisella julkiseen elämään nähdään olevan ihmiselämää rikastuttava ja kasvattava kokemus.(Ville Ylikahri (toim.), Kuinka maailma muutetaan, s.9, 2007)

Joskus kansalaisaktivismi voi olla ainut keino aloittaa tai pysäyttää jokin muutos. 

 

Mutta mitä kuuluu Putikkoon vuonna 2020?

Helmikuussa perustettu Putikon kyläyhdistys ry on aloittanut toimintansa innostunein mielin. Ensimmäinen kyläkokous veti porukkaa paljon ja tunnelma oli katossa. Puheenvuoroja jaettiin uusille ehdotuksille kylätoiminnan herättelemiseen, ideoita lenteli ja ilmassa oli jälleenrakentamisen tunnelmaa: näyttää siis siltä, että vuorovaikutteinen yhteisö halutaan saada takaisin. Hyvä niin, sillä

juuri tässä ajassa, kun vastakkainasettelua tapahtuu paljon, yhteistoimiminen olisi ensiarvoisen tärkeää. Se voisi vähentää vaarallista me ja ne -ajattelua. Ajoittain itsekin siihen sortuneena ja siitä säikähtäneenä, (minähän olen suvaitsevainen, olenhan?) mietin, kuinka tältä vastakkainasettelulta välttyisin.

Yksi hyvä keino siihen voisi olla yhteisöllisyys ja sen vahvistaminen. Yksinkertaisuudessaan se voisi olla tutustumista muihin ja kaikenlaisiin ihmisiin esim. yhteisen toiminnan merkeissä.

Putikkoa ajatellen toiminta voisi olla vaikka nurmettuneen urheilukentän kunnostaminen yhteisvoimin. Perennakasvien vaihtopäivät? Popup-kahviloita tyyliin: minä pidän tämän viikon, pidätkö sinä seuraavan? Yhteinen elokuvailtama kesäyössä? Lavatanssit rannalla? Kylän nuorten pitämä kesäkahvila? Kalamaistiaiset notskilla? Mahdollisuuksia on monia. 

 

Itse olen lupautunut tuollaisen pikku lettukahvilan pitäjäksi ensi kesäksi. En pitkäksi aikaa, vain siksi aikaa kun tuntuu hyvältä. Minulle tärkeää on se, että olen mukana muiden kanssa, edes pikkuisen, kylän elävöittämistalkoissa. Loppu hoituu itsestään.