14.4.2020

Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.

Tätä kirjoittaessani maailman pysäyttänyt Covid-19 viruspandemia leviää edelleen maailmalla. Ajattelin ensiksi kirjoittaa tsemppaavan kirjoituksen, mutta liika ajatuksenjuoksuni aiheutti aivoilleni ylikuumentuneen tilan ja lopputuloksena on vain epätoivoista pohdintaa, valitusvirttä ja sekavia, jäsentymättömiä lauseita. Liekkö tämän kotieristyksen syytä, kun pälli meinaa levitä. Tiedä häntä, seuraavat kuukaudet sen näyttäköön.

Virusepidemia täällä Suomessa on laittanut koko yhteiskunnan lukitustilaan: teatterit, baarit, museot, galleriat, putiikit, urheilustadionit, yhteisöjen kokoontumistilat, kerhot, liikehuoneistot, konserttisalit, tanssistudiot, kuntosalit, ravintolat ja muut yleisötilat ovat pääsääntöisesti suljettu ja kokoontumisia on rajoitettu. Kaik’ on seis. Ihmiset ovat järjestelleet arkensa uudelleen: töitä tehdään kotoa käsin ja liikkumista yleisillä paikoilla pyritään välttämään parhaan mukaan. Somesta saa lukea, kuinka jokaisella on nyt tiukkaa ja kaikkia kannustetaan pysymään kotona ja parhaansa mukaan käyttämään paikallisten yritysten etäpalveluita. Ravintolat myyvät ruokaa ulos ”dogibägeissä”, muusikot streamaavat konserttejaan musiikinhimoisille faneilleen ja galleriat tarjoavat virtuaaliopastuksia näyttelyistään sohvasurffareille. Myös nettikapakka löytyy janoisille www-sivujen viidakosta. Verkkomateriaaleja ahmitaan nyt enemmän kuin koskaan. Pohdittavaksi jää se, kuinka erottua massojen joukosta? Itse en tähän pohdintaan ole keksinyt järkevää vastausta.

Kaiken muun työnteon ohella myös kulttuurituottajien ja muiden kulttuurintekijöiden arki on pysähtynyt. Noh, ei aivan.

Nautin suunnattomasti opiskelijatoverini taannoisesta blogikirjoituksesta, jossa kerrottiin kulttuurituottajan moninaisista tehtävistä ja työnkuvan hämmästelystä. Varsinkin nyt sulkutilan aikaan olen huomannut tehtävien loputtoman suon jatkumisen, vaikka kaikki toiminta ja tapahtumat pysähtyivät kuin seinään maaliskuun puolivälissä. Eri organisaatioiden taustatoiminnat jatkuvat kuitenkin edelleen ja kriisiajan hoitaminen vaatii omat kommervenkkinsä. Jonkun on pidettävä langat käsissä ja mietittävä, kuinka selviytyä näiden poikkeusolojen ylitse, kuinka suunnitella sumuista tulevaisuutta? On vain pakotettava siirtämään katse kohti tulevaa. Ensimmäisenä kriisiajan toimenpiteenä menin itsekin virran mukana ja aloin tuottamaan materiaalia verkkoon: gallerioiden virtuaalikierrokset, valtava somepäivitysten tulva, verkkokaupan perustaminen yms. toimenpiteet, että saisi pienen äänensä kuuluvaksi edes jollain tavalla. Toimenpiteet eivät vielä ole tuottaneet jättiläismäisen onnistunutta lopputulosta.

Eräs taiteilijatuttavani tokaisi, että ”matalalla lentävät eivät putoa korkealta”, tarkoittaen kulttuurialan sudenkuopassa eläviä kuvataiteilijoita. Tekijöitä, joiden tulotasoon ei maailmanlaajuinen pandemia ole tuonut juurikaan suuria muutoksia. Vaikka luovat alat tuottavat noin 3,6 % Suomen bkt:stä, niin tukitoimet ovat kuitenkin minimaaliset. Onnekseni olen saanut kuulla, että ympäri valtakuntaa eri kulttuuritoimijat ovat saaneet huomattavia vuokranalennuksia vuokranantajiltaan. Apuraha- ja hankekausia on saanut jatkettua epidemian jälkeiseen aikaan. Myös tuleviin tapahtumiin myydään lippuja ja yleisö hankkii erilaisia kannatus- ja lahjakortteja suosimiinsa kulttuurimestoihin.

Toisaalta minua myös keljuttaa jatkuva itsestäänselvyyksien lateleminen.

Kulttuurituottajaopiskelijana ja kulttuurialalla työskentelevänä minun tulisi pitää kulttuurialan puolia ja toitottaa, kuinka kulttuurialalla menee nyt vallitsevan tilanteen takia poikkeuksellisen huonosti ja kulttuurialan rahoitusta, sekä kulutusta on lisättävä. Tähän olen toki itsekin sortunut. Mutta jokainen vähänkään tolkuissaan oleva kansalainen ymmärtää, että yhtä lailla samaa polkua tässä tallaa yksi jos toinen toimija, alasta riippumatta. Aikana jolloin jokainen meistä on pienoisessa kusessa, tulisi ymmärtää, että nyt jos koskaan on kornisti sanottuna ”puhallettava yhteen hiileen”.

Nyt jos koskaan kulttuuriala tarvitsee tukea ja tukijoita, niin kuin lukuiset muut toimijat Suomessa ja maailmalla. Nyt jos koskaan tarvitsemme toinen toisiamme. Ymmärrettävä on myös, etteivät valtion tukitoimet voi pelastaa koko kansakuntaa. Käsi ojossa ruikuttavia löytyy joka tuubista: ”Minä, minä, minä, minulle menee huonosti, meillä menee huonosti. Anna rahhaa”. Kyllä, kaikilla menee nyt huonosti.

Kuukauden kestäneen kotieristyksen uumenista hajatelmia ladellen,

Heikki Pieviläinen,
YAMK kulttuurituottaja ikiopiskelija

3 kommenttia:

  1. Kiitos Heikki hyvästä blogikirjoituksesta. Kiinnostavaa tekstiä kiinnostavasta aiheesta mielenkiintoisella näkökulmalla.

    VastaaPoista
  2. Tuttuja ajatuksia, ehkä näistä itsestäänselvyys-keskusteluista päästään pian eteenpäin.. – Terkuin itsestäänselvyyskommentein Emma ;-)

    VastaaPoista
  3. Olipa kiva lukea Heikki jouhevaa jojensuulaista tekstiä huumorilla höystettynä :) Mutta vakavaksikin aihe vetää naamataulun, kun ajatellaan kaikkia niitä lomautuksia, työttömyyttä ja yrittäjien ahdinkoa. Jos vaikka otetaan ravintolitsijat syyniin, niin tuntuvaa tulonmenetys varmasti on! Kaikilta take away- sapuskan tuottaminen ei onnistu. Tuli mieleen sellainenkin ajatus, että nämä palveluyrittäjät ovat myös eräänlaisia kulttuurintuottajia, sillä hehän mahdollistavat ihmisten välistä vuorovaikutusta, kokemuksia ja elämyksiä.
    Koronan aikaan kadut totisesti näyttivät surullisilta ilman sitä tuttua hyörinää, jota elämäksi kutsutaan. Puhumattakaan sitten niistä luovista aloista...

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.