Kuluva vuosi jää historiaan monin tavoin. Syyskuussa Yle uutisoi, että perinteisiä Linnan juhlia ei järjestetä koronaepidemian vuoksi. Itsenäisyyspäivää juhlistetaan kuitenkin Ylen televisiolähetyksen välityksellä. Juhlat ovat aikaisemmin jääneet pitämättä pakottavien olosuhteiden, kuten sota- ja lamavuosien vuoksi.
Koronaepidemia on vaikuttava sukupolvikokemus, poikkeustila, joka muuttaa arkea, herättää pelkoa ja vaatii ihmisiltä poikkeuksellista joustoa ja kestävyyttä, taistelua yhteisrintamassa.
Poikkeuksellisina aikoina yhteisöllisyys on erityisen tärkeää. Normaalioloissa kansalliset juhlapäivät rytmittävät vuoden kiertoa, muistuttavat maamme historiasta ja sotiemme veteraanien uhrauksista. Itsenäisyyspäivänä voi pysähtyä pohtimaan omaa suhdetta kotimaahan ja niitä olosuhteita, joissa saamme nykypäivänä elää arjessa, turvattuina. Isänmaallisuudella on moninaisia sävyjä ja jokainen kokee sen omalla tavallaan.
 |
Hoivatkaa, kohta poissa on veljet
Sotiemme veteraanien joukko alkaa käydä pieneksi. Sodan kokeneet sukupolvet poistuvat vähitellen keskuudestamme ja välitön kosketus heidän kokemuksiinsa sotavuosista ja jälleenrakentamisen ajasta lipuu hiljalleen ulottumattomiimme. STM:n mukaan vuoden 2020 lopussa veteraaneja arvioidaan olevan Kelan rintamalisän saajien ennusteen mukaan 6 536, joista miehiä on 3322 ja naisia 3213. Sotainvalideja on noin 900 henkilöä. Heidän keski-ikänsä on kivunnut jo 92 vuoteen ja määrä vähentyy nopeasti, vuosittain arviolta jo 20 prosenttia.
Huomattavaa on, että naisten osuus tilastossa on suuri. Naiset työskentelivät sotien aikana mm. lottina, sotilaskodeissa, ilmatorjunta- ja evakuointitehtävissä ja huolehtivat kotirintamalla sodasta palanneiden puolisoiden ja perheen hyvinvoinnista.
”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet
Muistakaa, heille kallis ol' maa
Kertokaa lasten lapsille lauluin
Himmetä ei muistot koskaan saa”
(Veteraanin iltahuuto)
Meidän jäljelle jäävien tehtävänä on yhdessä vaalia veteraanien perintöä ja huolehtia siitä, että nämä tärkeät tarinat kerrotaan myös jälkipolville. Kulttuurituottajalle veteraaniperinteen vaaliminen on luonteva osa kotiseutu- ja kulttuurityötä, sillä sotien ja sotaveteraanien tarinat ovat myös oman kotiseudun tarinoita ja osa kulttuuriympäristöä: tapahtumia, paikkoja ja ihmiskohtaloita. Kunnissa kansallisia juhlapäiviä vietetään jo kunniakäynneillä ja juhlatilaisuuksissa. Sisältöjä viedään yhä enemmän myös perusopetukseen. Omalla työpaikallani kansallisten juhlapäivien toteutuksessa tehdään tiivistä yhteistyötä paikallisten veteraani- ja reserviläisjärjestöjen sekä seurakunnan kanssa. Kotiseutuliitto haastaa työhön mukaan myös kotiseutuyhdistyksiä.
Tammenlehvän perinneliitto ja veteraanijärjestöt ovat tehneet valtakunnallisesti ansiokasta työtä perinteen tallentamiseksi. Verkkosivuilta löytyy runsaasti materiaalia, kuten veteraanien haastatteluja ja kokemuksia sota-ajoilta esimerkiksi opetuksessa käytettäväksi. Sukututkimuksen ja henkilöhistorian näkökulmasta mielenkiintoista on myös mahdollisuus omien isovanhempien tai muiden sukulaisten sotatien selvittämiseen.
Suomen Sotaveteraaniliiton kotisivut ja materiaalipankki
Tammenlehvän perinneliitto
-Erika Honkanen, kulttuurikoordinaattori ja kulttuurituotannon YAMK-opiskelija
Mielenkiintoisen näkemyksen toit esille. Koronan kytkös sotiemme poikkeusjärjestelyihin. Poikkeuksellisten aikojen merkitys juhlapyhä perinteisiin. Juhlapyhien merkitys isänmaallisuudessamme. Isänmaallisuuden näkyminen kulttuurityössä.
VastaaPoistaPohdin mielessäni kahta ajatusta blogikirjoitustasi lukiessani.
Ensinnäkin olen toki samaa mieltä Veteraanin iltahuudon kanssa, ettei uhrauksia tule unohtaa. Siihen perustuu isänmaallinen selkärankamme, jonka joka vuosi ojennamme 6.joulukuuta televisiossa näkemämme elokuva Tuntemattoman sotilaan voimin. Tuntematon sotilas, joka kertoo jatkosodan ajasta Suomessa, mutta eikö itsenäisyyspäivässä ole kuitenkin kysymys Suomen itsenäistymisestä, siitä hetkestä kun eduskunta hyväksyi Suomen itsenäisyysjulistuksen 6. joulukuuta vuonna 1917, joka tapahtui noin 27 vuotta ennen jatkosotaa.
Toinen ajatus oli, että mitä voimme sanoa näistä jatkosodassa taistelleiden veteraaniemme isistä ja äideistä, jotka ovat kasvattaneet kyseiset sodan käyneet ja oloista selvinneet ihmiset. Mihin katosivat Suomen ensimmäiset itsenäiset vuodet, joista kasvoi sodan käynyt väestömme? Kasvuympäristön merkitys on hukkunut, jonnekin sankaritarinoiden tai -tarinattomuuden joukkoon. Yksilö koostuu (karkeasti sanoen) puoliksi geeneistä ja puoliksi ympäristötekijöistä. Se, mistä Suomi on kansana ponnistanut vuonna 2017, onkin ehkä merkityksetön sivuseikka verrattuna jatkosodan saavuttamaan urhoon ja kansantaistoon. Mihin sitten lopulta kansallisperintöjemme juuret pohjautuvat? Vain ehkä niihin urhollisiin tarinoihin?
Talvisodassa puolustettiin Suomen itsenäisyyttä. Sota syttyi Neuvostoliiton hyökkäyksestä. Sodassa menetettiin Viipurin kaupunki ja muita alueita Karjalasta. Jatkosodassa näitä alueita vallattiin takaisin, saksalaisten tukemana, mutta menetettiin lopulta myös Petsamo ja Sallan alueita. Mitä pelättiin oli, että Neuvostoliitto valtaa Suomen. Toisenlaisessa historiankäänteessä puhuisimme venäjää. Että niin ei käynytkään, pidetään ihmeenä.
PoistaSota jättää ihmisiin traumoja. Niiden sivuuttaminen on yksi maan tapa. Appiukko kertoi, että oli ihan tavallista käydä koulua agressiivisen sotatraumatikon oppilaana, meno oli sen mukaista millaiset mielenterveysongelmat opettajaa vaivasi. Yleisesti ei ollut kykyjä käsitellä trauma-asioita ja kaikki olivat samassa tilanteessa ja koteja piti rakentaa ja asettua uusiin asemiiin, evakkojen ja paikallisten. Itse näen vieläkin sodan jälkiä ihmisten käyttäytymisessä. Pakko pärjätä ja vastahakoinen avunpyytäminen on monen eläkeläisen, suurten ikäluokkien, normikäyttäytymistä.
Tarinoiden pohjat ovat samat kaikissa kulttuureissa. On seikkailevia sankareita joille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, niin onnistumisia ja epäonnistumisia. Kalevala on tarinakokoelma epäonnistumisista. Ehkä se määrittelee meitä, sitähän meille lapsesta saakka opetetaan. Ei meille saamelaisten tarinoita opeteta, luontosuhteita, vaikka alkuperäiskansamme onkin.