Korona kurittaa kuntataloutta - miten käy kuntien kulttuuritoiminnalle?

Yle uutisoi jo varhain keväällä koronan tyrmäävistä vaikutuksista kuntatalouteen. Epidemia on rokottanut kuntien taloutta rankasti verotulojen laskiessa ja terveydenhuollon menojen kasvaessa. Monet kunnat ovat painiskelleet tiukassa talouskurimuksessa jo ennen epidemiaa.

Korona ja tiukentunut taloustilanne näkyvät myös kuntien kulttuuritoiminnassa. Opetus- ja kulttuuriministeriön toukokuussa kunnille toteuttaman verkkokyselyn tulosten mukaan kuntien kulttuuritoiminta on heikentynyt koronan aikana monin tavoin vaikuttaen kuntalaisten hyvinvointiin, kuntien elinvoimaan ja matkailuun sekä yrittäjien toimeentuloon. Osassa kuntia kulttuuripalveluiden keskeytyminen vaikutti erityisesti riskiryhmiin, jotka käyttävät paljon yleisiä kulttuuripalveluita.
Samaan aikaan korona vahvisti digitaalisten kulttuuripalveluiden tarjontaa kunnissa. Kaikki kunnat eivät kuitenkaan pystyneet tarjoamaan korvaavia palveluita esimerkiksi yksiköiden sulkemisen ja työn keskeytymisen vuoksi.
Kuntien kulttuuritoiminnan muutokset vaikuttavat suoraan myös taiteen ja kulttuurin tekijöihin. OPM:n kyselyn tulosten mukaan kunnista 29 % oli kyselyhetkellä antanut vuokrahelpotuksia kulttuuri- ja taidetoimijoille ja 32 % oli antanut avustuksia tilanteen helpottamiseksi. Vain kuusi prosenttia kunnista ilmoitti perineensä avustuksia takaisin. Henkilöstön kohdalla tilanteeseen oli reagoitu eri tavoin: kunnista 21 % oli lomauttanut tai keskeyttänyt palkanmaksun kulttuuritoiminnan henkilöstön osalta. Muihin tehtäviin oli kulttuuritoiminnan henkilöstöä siirtänyt 29 %.

Photo by Micheile Henderson on Unsplash

Uusi normaali?

Kuntien tuki taidelaitoksille ja paikallisille kulttuuritoimijoille on erityisen tärkeää poikkeusaikana, jotta palvelut ja toimintaedellytykset voidaan turvata myös jatkossa. OPM:n kyselyyn vastanneet esittivät huolta kuntien taloustilanteen vaikutuksista kuntien kulttuuritoimintaan. Vaikutuksia oli jo osin nähtävissä henkilöstön palkkaukseen sekä kulttuuri- ja taidetoimijoiden avustuksiin, mikä voi heijastua erityisesti kolmannen sektorin toimijoiden toimintaedellytyksiin.
Kulttuuripalvelujen järjestäminen on kunnan lakisääteinen tehtävä. Paikallisesti ja alueellisesti tehtävää toteutetaan kuitenkin hyvin erilaisin resurssein. Kun jaettavana on vain niukkuutta ja vaakakupissa painavat samaan aikaan sosiaali- ja terveyspalveluiden, perusopetuksen ja kaupunki-infran kustannukset tai kouluinvestoinnit, kulttuuri- ja vapaa-aikapalvelut voivat näyttäytyä helppoina säästökohteina. Kuntavaalien alla on hyvä haastaa oman kunnan luottamushenkilöitä keskustelemaan kulttuurin merkityksestä.
Joissakin kunnissa on jo tehty kulttuuriin pitkälle eteenpäin kohdentuvia säästösuunnitelmia, esimerkkinä Kouvola, jossa on kaavailtu mittavia leikkauksia orkesterien, musiikkioppilaitoksen ja teatterien avustuksiin.
Ilahduttavaa on, että valtio tukee koronan runtelemaa kulttuurikenttää. Valtionosuuksilla rahoitetaan myös kuntien kulttuuritoimintaa. Yle kertoo, että Opetus- ja kulttuuriministeriö ehdottaa varattavaksi taiteen ja kulttuurin määrärahoihin 594 miljoonaa euroa, joka on peräti 109 miljoonaa euroa enemmän kuin vuoden 2020 varsinaisessa talousarviossa. Summa sisältää mm. 5,5 miljoonan euron lisämäärärahan kuntien ja alueiden kulttuuritoiminnan kehittämiseen. Uutisen mukaan on tosin vielä avoinna, miten kurotaan umpeen veikkaustulojen romahtamisesta aiheutunut 60 miljoonan lovi kulttuurin rahoituksessa.
Miten koronan vaikutukset näkyvät sinun kotikuntasi kaikille avoimessa kulttuuritoiminnassa ja tulevan vuoden talousarviosuunnittelussa?
Erika Honkanen, kulttuurikoordinaattori ja kulttuurituotannon YAMK-opiskelija.
Lue lisää:
Koronapandemian vaikutukset kulttuurialalla: Raportti kyselyn vastauksista
Laki kuntien kulttuuritoiminnasta

On aika katsoa lähelle ja etsiä mahdollisuuksia

 

”Paluuta entiseen normaaliin ei ole.”

Kommentin esittää tulevaisuudentutkija Ilkka Halava Kulttuuritoimituksen blogissa, Sirpa Pääkkösen blogitekstissä 16.8.20.

Sama pohdinta lienee monen muunkin mielessä koronan toisen aallon muuttuessa uhkasta todellisuudeksi. Onko paluuta entiseen? Jos ei, mikä kaikki muuttuu tulevaisuudessa? Muun muassa lomautukset, konkurssit, tapahtuma-, kulttuuri- ja nuorisoalan ahdinko ja uhkakuvat ovat antaneet esimakua tulevasta.

Siihen mitä ei voi estää, on reagoitava ja sopeuduttava. Halava esittää blogissa tulevaisuudennäkymiksi kansainvälisen kilpailun korostumista, itsensätyöllistämisen nousua ja kulttuuritoimijoiden liittoutumista.

Millainen toiminta pitäisi meidät pinnalla ja tekisi näkyväksi osaamisemme?
Suomalainen sisu ja kekseliäisyys ovat näyttäneet toimivuutensa koronankin aikana, kun esimerkiksi ginistä tunnettu Kyrö Distillery Company vältti keväällä lomautukset alkamalla valmistaa käsidesiä. 

Rajojen sulkeutuessa taide ja kotimaanmatkailu ovat kiinnostaneet suomalaisia. Ilkka Halava mainitsee blogissa suomalaisen innovaation, museokortin, jonka myynnin kuukausiennätys tehtiin heinäkuussa 2020. Keravalle valmistui Jouni Väänäsen ideasta Purkutaide -niminen talo, purkukuntoinen kerrostalo, jonka taiteilijat ovat täyttäneet graffiteilla ja kokeellisella taiteella. Vaativasta prosessista huolimatta lopputulos on sellainen, että yleisöä on riittänyt kesän aikana.

Kuvituskuva. Kuvaaja Steve Johnson palvelusta Pexels

Puumalakin on vetänyt väkeä, sillä näyttelijä Ville Haapasalo on paistanut georgialaisia juustoleipiä kirjaimellisesti hiki hatussa. Vieraillessani kioskilla heinäkuun lopulla, tunnin jonotuksen jälkeen tiskille päästyäni kuulin että leipiä oli paistettu siihen mennessä 16 000 kappaletta. Alun tavoite oli noin 5000 leipää.

Kekseliäät ja rohkeat ideat ja yritykset ovat riskinottoa, mutta voivat kantaa hedelmää. Rohkeat yksilöt pystyvät parhaillaan työllistämään ideallaan useita henkilöitä. Kuinka saisimme kokonaiset toimijat liittoutumaan niin, että lopputulos edesauttaisi kaikkien tilannetta poikkeustilan, tai uuden tulevan normaalin, aikana?

Väinö Linnan sanoin: "ei saa jäädä tuleen makaamaan".

Onko kökkötaiteelle oma paikkansa?

Tarvitsemme korkeatasoista, kyseenalaistavaa, ihmisiä haastavaa sekä opettavaa taidetta ja  kulttuuria. Mutta onko kökkötaiteelle oma paikkansa? 

Onko ihmisten tärkeää välillä kokea myös tunne “olisin tehnyt tuon paremmin” tai nauraa vaan sille että missään ei ole mitään järkeä? Mahdollistaako tälläinen taide aivan erillaisen vapautuneen kokemisen ilman suurempia analyysejä ? JA voiko olla, että se on joissakin tapauksissa ohjaajan/ kurssin vetäjän tarkoitus? JA jos se on tarkoitus, voiko se olla hyvä idea? 

Muistan omista teatteriopinnoista päivän jolloin olimme uiskennelleet todella syvissä vesissä, käyneet läpi ryhmämme kaikki henkilökohtaiset sattumukset omaisten kuolemasta koulukiusaamiseen. Tunti painosti kaikkia ja lopuksi esitimme aikaisempana päivänä tekemämme sketsit. 

Meidän ryhmän sketsit perustui sarjakuvataiteilija hugleikur daksonin töihin (töiden kuvia ohessa).

Aloitimme hiukan hillitysti, koska paikka oli hankala. Huumoria kaiken aikaisemmin puhutun jälkeen. Saammeko nyt näyttää nämä sketsit? Saako nyt vitsailla ? 

Otimme riskimme ja tämä tunteisiin väsytetty yleisömme alkoi pikkuhiljaa hihitellä yleisössä. Jatkoimme ja jatkoimme, kunnes lopuksi tulimme sketsiin, jossa oli todella mustaa huumoria, siis niin mustaa että teki pahaa esittää sitä. Koko huone oli  hysteerisen naurun vallassa. 

Mikä naurun aiheutti? Oliko se Defenssin tuotos? 

Oliko ihanaa kun sai vain nauraa? Tarvitseeko minun tietää mikä sen aiheutti?

Haluan ajatella, että sen aiheutti kökkötaide. Ihana hiomaton ja rehellinen ilmaisu.

Se kökkötaiteesta minulle tulee ensimmäisenä mieleen.. suunnittelematon ja hiomaton taide, joka voi kaikessa keskeneräisyydessään olla myös hulvattoman hyvä. Esimerkiksi Teak piti "Virhe"-produktion 2010, missä koko tarkoitus oli keskeneräisyys ja sen tutkiminen. Ja toki esimerkkejä on monia muitakin.

Minusta tällaiselle on selkeä paikka. (Ja en tarkoita, että alkuperäinen tekijä ei suunnittelisi töitään, meidänkin sketsit oli tarkoituksella treenattu vain kerran.)

Mitä kökkötaide on sinulle?  Onko sille mielestäsi paikka? Jos on mikä se on?

Maiju Nousiainen
Tuotantopäällikkö, 2.apulaisohjaaja Yellow Film & TV.
Teatteri näyttelijä/ohjaaja (Teatteri-ilmaisun ohjaaja, Centria AMK.)
Lähihoitaja (Savon Ammatti-ja Aikuisopisto.) Ylioppilas

Lähteet:

https://dagsson.com

https://old.uniarts.fi/taiteellis-pedagoginen-tapahtuma

Pakko on paras muusa 

Siinä vasta ikävä otsikko. Mutta tottahan se on. Pakko ajaa meitä arkielämässä paremmin kuin mitkään muut bonukset ja porkkanat, ja se saa meidät suoriutumaan vaikeistakin asioista. Eikä pakko ole pelkästään huono asia, sillä usein kun se ajaa meidät työn pariin, niin loppu sujuukin kuin itsestään. Kaupassa on käytävä, koska muuten ei saa ruokaa, blogikirjoitus on kirjoitettava koska deadline on nyt, tapahtumat on vietävä verkkoon, koska muuten minulla ei ehkä enää ole työpaikkaa, eikä rahaa käydä siellä kaupassa.

  

Pakon edessä meillä on kuitenkin myös mahdollisuus uudistua ja kehittyä. Mietitäänpä vaikka tapahtuma-alaa. Kuinka pitkään meillä onkaan ollut käsissämme kaikki mahdollisuudet virtuaalisten tapahtumien ja elämysten kehittämiseen? Vastaus on vuosia. Tapahtuma-alalla on mennyt pitkään hyvin, eikä siten ole ollut pakkoa miettiä miten alasta voisi tehdä vielä monimuotoisempaa liiketoimintaa. Alkoholinmyynti on jo pitkään ollut tapahtumien parasta tulovirtaa. Kaikesta huolimatta koko ajan on tiedetty, että niin hyvin kuin sillä tienaa, niin yhtä epävarmaa sen jatkuvuus on.

  

Nyt pakko on iskenyt tapahtuma-alalle ja tapahtumat siirtyneet verkkoon. Se ei ollut vaikeaa, sillä sen mahdollistama teknologia ja välineet olivat jo kaikkien ulottuvilla. Nyt kuitenkin on löytynyt uusi ongelma. Osallistavia, virtuaalisia tapahtumia osataan kyllä järjestää, mutta miten niillä tehtäisiin rahaa? Luovat alat, luovat ratkaisut. Nyt kun pakko on ajanut meidät toimimaan ei auta kuin kokeilla. Kokeilukulttuuri kukoistaa, kun uusia ratkaisuja ja tapoja keksitään pää märkänä, ja samalla mietitään mistä ja mitä ihmiset ovat verkossa valmiita maksamaan. Jokohan on keksitty tapahtumien Netflix? Suoratoistopalvelu, jossa virtuaalisiin tapahtumiin voi osallistua kuukausimaksun hinnalla?  

Katse kohti tulevaa 

Millaisia muutoksia korona sitten tuo tulessaan vaikkapa tapahtuma-alalle? Voisiko se auttaa vaikkapa kulujen karsimisessa? Kun vuokrat ja tekniikka ovat suurimmalle osalle toimijoista yksi kalleimpia kustannuksia, voisiko tulevaisuudessa tapahtumia toteuttaa sekä fyysisesti että verkossa yhteisille alustoilla muiden toimijoiden kanssa? Jos esim. Fyysiset esitykset pidettäisiin useamman muun toimijan kanssa yhteisessä tilassa vuorotellen ja sitten välipäivät myytäisiin verkkoesityksiä? Olisipa kiinnostavaa katsoa mitä lipunmyynnille kävisi, jos voisi valita live-esityksen lipun 23€, tai seuraavana päivänä virtuaaliesityksen 10€ lippujen välillä. En tiedä kumman itse valitsisin, en ole koskaan kokenut tätä mahdollisuutta, mutta näen kyllä monta tilannetta missä myös virtuaalilippu voisi kiinnostaa. 

Näitä asioita on pysähdytty aikaisemmin ajattelemaan, mutta pakko ei ole ajanut muutokseen, eikä ole uskallettu tai viitsitty kokeilla. Siksi meiltä menee tällä hetkellä paljon aikaa ja energiaa perustoimintojen pyörittämiseen, silti samanaikaisesti pitäisi jaksaa ajatella jo tulevaa. Kun korona vihdoin laantuu ja kulttuurielämä alkaa uudelleen, miten tämä ala elää ajassa? Saisimmeko otettua tästä virtuaalipakosta jotakin hyvää ja pysyvää osaksi toimintaa myös jatkossa? Jos nyt keksimme hyviä tapoja toimia ja mahdollisesti myös tienata, niin emmehän hautaa niitä pöytälaatikkoon, vain siksi että meidän ei ole enää pakko hyödyntää niitä. Emmehän, opimmehan tästä jotakin, jonka muistamme myös jatkossa. 

Historia on niin moneen kertaan todistanut, että ihmismuisti on lyhyt, joten siihen ei kannatta luottaa. Sen sijaan siihen kannattaa, että tämä myös kehittää meitä ihmisiä. Me kokeilemme, kehitämme ja opimme uutta. Ammatillista kehitystä tapahtuu varmasti monella saralla. Esimerkiksi kaikki se puhe siitä, että jotkut ovat huonoja tekniikan kanssa. Ne jotkut ovat nyt pakostakin kehittyneet aiheen parissa. Itsensä johtaminen ja priorisointi voi olla joillekin vaikeaa, nyt siinäkin on ollut pakko kehittyä. Ja luovuus, sen on nyt pakko kukkia, jotta tämä ala olisi jatkossakin hengissä. 

Enkä tällä kirjoituksella tahdo nyt viisastella vierestä. Olen itse samassa veneessä, ja saman ammatillisen ongelman edessä. Ystäväni pakko se ajaa minuakin, ja deadlinen hoputtamana istun viimeinkin aurinkoisena sunnuntai päivänä koneella naputtelemassa blogikirjoitusta, joka kyllä vain syntyi pakon aikaan saamasta ideasta.  

Lopuksi on vielä pakko myöntää, että vain pakon edessä aloin ajatella näin, ja että vielä hetki sitten olin sokea. Niin sokea, että en nähnyt tällaista muutosta tulevan vain muutamassa viikossa. Elämässä kaikesta pitää kuitenkin oppia ja kehittyä, ja mitä tästä nyt taskuun jää, niin aikakin verkkokalvoille tatuoitu, hehkuvin neonkirjaimin välkkyvä teksti.  

MUISTA! MIKÄÄN EI OLE VARMAA! 

Isabella Rossi,

Kulttuuri- ja tapahtumatuottaja, jonka mielestä pakko on ajoittain enemmän kuin jees! 

Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.

Tätä kirjoittaessani maailman pysäyttänyt Covid-19 viruspandemia leviää edelleen maailmalla. Ajattelin ensiksi kirjoittaa tsemppaavan kirjoituksen, mutta liika ajatuksenjuoksuni aiheutti aivoilleni ylikuumentuneen tilan ja lopputuloksena on vain epätoivoista pohdintaa, valitusvirttä ja sekavia, jäsentymättömiä lauseita. Liekkö tämän kotieristyksen syytä, kun pälli meinaa levitä. Tiedä häntä, seuraavat kuukaudet sen näyttäköön.

Virusepidemia täällä Suomessa on laittanut koko yhteiskunnan lukitustilaan: teatterit, baarit, museot, galleriat, putiikit, urheilustadionit, yhteisöjen kokoontumistilat, kerhot, liikehuoneistot, konserttisalit, tanssistudiot, kuntosalit, ravintolat ja muut yleisötilat ovat pääsääntöisesti suljettu ja kokoontumisia on rajoitettu. Kaik’ on seis. Ihmiset ovat järjestelleet arkensa uudelleen: töitä tehdään kotoa käsin ja liikkumista yleisillä paikoilla pyritään välttämään parhaan mukaan. Somesta saa lukea, kuinka jokaisella on nyt tiukkaa ja kaikkia kannustetaan pysymään kotona ja parhaansa mukaan käyttämään paikallisten yritysten etäpalveluita. Ravintolat myyvät ruokaa ulos ”dogibägeissä”, muusikot streamaavat konserttejaan musiikinhimoisille faneilleen ja galleriat tarjoavat virtuaaliopastuksia näyttelyistään sohvasurffareille. Myös nettikapakka löytyy janoisille www-sivujen viidakosta. Verkkomateriaaleja ahmitaan nyt enemmän kuin koskaan. Pohdittavaksi jää se, kuinka erottua massojen joukosta? Itse en tähän pohdintaan ole keksinyt järkevää vastausta.

Kaiken muun työnteon ohella myös kulttuurituottajien ja muiden kulttuurintekijöiden arki on pysähtynyt. Noh, ei aivan.

Nautin suunnattomasti opiskelijatoverini taannoisesta blogikirjoituksesta, jossa kerrottiin kulttuurituottajan moninaisista tehtävistä ja työnkuvan hämmästelystä. Varsinkin nyt sulkutilan aikaan olen huomannut tehtävien loputtoman suon jatkumisen, vaikka kaikki toiminta ja tapahtumat pysähtyivät kuin seinään maaliskuun puolivälissä. Eri organisaatioiden taustatoiminnat jatkuvat kuitenkin edelleen ja kriisiajan hoitaminen vaatii omat kommervenkkinsä. Jonkun on pidettävä langat käsissä ja mietittävä, kuinka selviytyä näiden poikkeusolojen ylitse, kuinka suunnitella sumuista tulevaisuutta? On vain pakotettava siirtämään katse kohti tulevaa. Ensimmäisenä kriisiajan toimenpiteenä menin itsekin virran mukana ja aloin tuottamaan materiaalia verkkoon: gallerioiden virtuaalikierrokset, valtava somepäivitysten tulva, verkkokaupan perustaminen yms. toimenpiteet, että saisi pienen äänensä kuuluvaksi edes jollain tavalla. Toimenpiteet eivät vielä ole tuottaneet jättiläismäisen onnistunutta lopputulosta.

Eräs taiteilijatuttavani tokaisi, että ”matalalla lentävät eivät putoa korkealta”, tarkoittaen kulttuurialan sudenkuopassa eläviä kuvataiteilijoita. Tekijöitä, joiden tulotasoon ei maailmanlaajuinen pandemia ole tuonut juurikaan suuria muutoksia. Vaikka luovat alat tuottavat noin 3,6 % Suomen bkt:stä, niin tukitoimet ovat kuitenkin minimaaliset. Onnekseni olen saanut kuulla, että ympäri valtakuntaa eri kulttuuritoimijat ovat saaneet huomattavia vuokranalennuksia vuokranantajiltaan. Apuraha- ja hankekausia on saanut jatkettua epidemian jälkeiseen aikaan. Myös tuleviin tapahtumiin myydään lippuja ja yleisö hankkii erilaisia kannatus- ja lahjakortteja suosimiinsa kulttuurimestoihin.

Toisaalta minua myös keljuttaa jatkuva itsestäänselvyyksien lateleminen.

Kulttuurituottajaopiskelijana ja kulttuurialalla työskentelevänä minun tulisi pitää kulttuurialan puolia ja toitottaa, kuinka kulttuurialalla menee nyt vallitsevan tilanteen takia poikkeuksellisen huonosti ja kulttuurialan rahoitusta, sekä kulutusta on lisättävä. Tähän olen toki itsekin sortunut. Mutta jokainen vähänkään tolkuissaan oleva kansalainen ymmärtää, että yhtä lailla samaa polkua tässä tallaa yksi jos toinen toimija, alasta riippumatta. Aikana jolloin jokainen meistä on pienoisessa kusessa, tulisi ymmärtää, että nyt jos koskaan on kornisti sanottuna ”puhallettava yhteen hiileen”.

Nyt jos koskaan kulttuuriala tarvitsee tukea ja tukijoita, niin kuin lukuiset muut toimijat Suomessa ja maailmalla. Nyt jos koskaan tarvitsemme toinen toisiamme. Ymmärrettävä on myös, etteivät valtion tukitoimet voi pelastaa koko kansakuntaa. Käsi ojossa ruikuttavia löytyy joka tuubista: ”Minä, minä, minä, minulle menee huonosti, meillä menee huonosti. Anna rahhaa”. Kyllä, kaikilla menee nyt huonosti.

Kuukauden kestäneen kotieristyksen uumenista hajatelmia ladellen,

Heikki Pieviläinen,
YAMK kulttuurituottaja ikiopiskelija