Mitkä heimot

Ihmisellä on tarve kuulua johonkin. Ryhmään, sukuun, perheeseen, työyhteisöön, harrastusporukkaan tai sellaiseen ryhmään, jossa kuvitellaan, että ei kuuluta mihinkään ryhmään. On mikroryhmiä ja vellovia mitalijuhlia.

Perustan tämän kirjoituksen omiin havaintoihini ja empiriaan. Menen siis metsään. Ihmisellä, kun on tapana tehdä olettamuksia, jotka hyvin usein ovat väärässä. Luon ohikiitävässä hetkessä ympärilleni tarinoita. Viestivän ihmisen ammattitauti, uskoisin.

Otetaan esimerkki. Pelaan brändibingoa. Saatan yhdistää tennishallin, suurella painetun logon, laatuauton ja ilmansuunnan. Mielessäni punon kokonaisen elämäkerran. Tiedän, mistä saunassa jutellaan. After skii ja minttukaakao. Lomalennot ja rapujuhlat. Toisessa tarinassa seikkailee polkupyörä ja kestokassi.

Todellisuus on toinen. Minä en tiedä ihmisistä mitään. En historiasta, toiveista enkä edes puoluekantaa. Uskallan silti väittää, että ihminen on tehnyt valintoja habituksen, kulkuneuvon ja harrastusten kanssa. Näitä valintoja tehdään huomaamatta ja täydessä ymmärryksessä. 

Olen käyttänyt luvattoman paljon aikaa pohtiessani urbaaneja heimoja ja heimojen käyttäytymiseen liittyviä riittejä. Kaikki kliseet on kirjoitettu useaan kertaa luovan luokan vinyylilevyistä ja makuoluthempeilystä. Jääkiekosta ja jalkapallosta. Joita ei koskaan saisi laittaa samaan lauseeseen.

Jalkapallo on erittäin herkullinen yksityiskohta. Jalkapallosta sopii ja pitää tietää. Varsinkin jos kuuluu tiede- tai taideyhteisöön. Jalkapallo on fiksua. Olen itsekin opetellut teoreettiset alkeet, jotta voin nolostumatta seurata ottelun ystävieni seurassa. Samalla voin tutustua pienipanimotuotteisiin.

Meistä kerätään jatkuvasti tolkuton määrä dataa. Viestien ja mainonnan kohdistaminen pitäisi olla nyt oikein helppoa. Hei sinä lähiössä asuva keski-ikäinen mies. Saattaisit pitää juuri näistä asioista. Silti kuvittelen, että olen yksilö ja minuun ei voi vaikuttaa.

Rohkein uskaltautuu brändibingoon itsensä kanssa. Omien valintojen tutkiminen voi olla yllättävän antoisaa. Missä ovat kuluttamani taiteen juuret. Minkälaisen matkan olen kulkenut minuksi. Mihin ryhmään identifioin itseni. Onko identiteetti sama kuin arki? 

Onko kökkötaiteelle oma paikkansa?

Tarvitsemme korkeatasoista, kyseenalaistavaa, ihmisiä haastavaa sekä opettavaa taidetta ja  kulttuuria. Mutta onko kökkötaiteelle oma paikkansa? 

Onko ihmisten tärkeää välillä kokea myös tunne “olisin tehnyt tuon paremmin” tai nauraa vaan sille että missään ei ole mitään järkeä? Mahdollistaako tälläinen taide aivan erillaisen vapautuneen kokemisen ilman suurempia analyysejä ? JA voiko olla, että se on joissakin tapauksissa ohjaajan/ kurssin vetäjän tarkoitus? JA jos se on tarkoitus, voiko se olla hyvä idea? 

Muistan omista teatteriopinnoista päivän jolloin olimme uiskennelleet todella syvissä vesissä, käyneet läpi ryhmämme kaikki henkilökohtaiset sattumukset omaisten kuolemasta koulukiusaamiseen. Tunti painosti kaikkia ja lopuksi esitimme aikaisempana päivänä tekemämme sketsit. 

Meidän ryhmän sketsit perustui sarjakuvataiteilija hugleikur daksonin töihin (töiden kuvia ohessa).

Aloitimme hiukan hillitysti, koska paikka oli hankala. Huumoria kaiken aikaisemmin puhutun jälkeen. Saammeko nyt näyttää nämä sketsit? Saako nyt vitsailla ? 

Otimme riskimme ja tämä tunteisiin väsytetty yleisömme alkoi pikkuhiljaa hihitellä yleisössä. Jatkoimme ja jatkoimme, kunnes lopuksi tulimme sketsiin, jossa oli todella mustaa huumoria, siis niin mustaa että teki pahaa esittää sitä. Koko huone oli  hysteerisen naurun vallassa. 

Mikä naurun aiheutti? Oliko se Defenssin tuotos? 

Oliko ihanaa kun sai vain nauraa? Tarvitseeko minun tietää mikä sen aiheutti?

Haluan ajatella, että sen aiheutti kökkötaide. Ihana hiomaton ja rehellinen ilmaisu.

Se kökkötaiteesta minulle tulee ensimmäisenä mieleen.. suunnittelematon ja hiomaton taide, joka voi kaikessa keskeneräisyydessään olla myös hulvattoman hyvä. Esimerkiksi Teak piti "Virhe"-produktion 2010, missä koko tarkoitus oli keskeneräisyys ja sen tutkiminen. Ja toki esimerkkejä on monia muitakin.

Minusta tällaiselle on selkeä paikka. (Ja en tarkoita, että alkuperäinen tekijä ei suunnittelisi töitään, meidänkin sketsit oli tarkoituksella treenattu vain kerran.)

Mitä kökkötaide on sinulle?  Onko sille mielestäsi paikka? Jos on mikä se on?

Maiju Nousiainen
Tuotantopäällikkö, 2.apulaisohjaaja Yellow Film & TV.
Teatteri näyttelijä/ohjaaja (Teatteri-ilmaisun ohjaaja, Centria AMK.)
Lähihoitaja (Savon Ammatti-ja Aikuisopisto.) Ylioppilas

Lähteet:

https://dagsson.com

https://old.uniarts.fi/taiteellis-pedagoginen-tapahtuma

Ajatuksia työelämän eroista moniammatilliselta Savolaismuijalta

Ajatuksia työelämän eroista moniammatilliselta Savolaismuijalta

Olen Maiju Nousiainen, toiminut sosiaali-alalla omasta tahdostani nyt kun hoitajista on pula ja koronan vuoksi sekä teatteri-tiimimme, että kuvaus-tiimimme oli liian suuri ollakseen samassa tilassa yhtäaikaa, joten ne hommat tauolla.

Jatkuvasti huomaan, että herään ajatukseen 
"miten tämä asia menisi toisessa työssäni ja miksi"
Alla vertailen tv-kuvauksia ja hoitoalaa. Ohessa esittelen itseni.

Työpäivät

-Kun menen osastolle, olen siellä välin 7-15, tai 13:45-22. Päivän ohjelma on jokseenkin rutinoitunut. Kun poistun, tiedän, että toiset henkilöt ottavat kopin ja jatkavat raporttini pohjalta ihmisten hoitamista. Minun ei edes haluta soittelevan ja kyselevän miten menee. Se olisi jopa loukkaavaa. (Poikkeuksena tietysti jos olisin vaikkapa unohtanut poistaa Nitrolaastarin illalla iholta.)

-Kun menen tv-sarja/ elokuvan kuvauksiin, siellä työnkuvani on määritelty, mutta pitää sisällään paljon silppua erilaisista tehtävistä. Kun poistun kuvauksista, menen yleensä valmistelemaan seuraavan päivän, koska siihen liittyy uudet aikataulut ja uudet materiaalit jotka saavat usein viimehetken muutoksia jo vaikkapa säästä riippuen. Saatan jäädä lähettämään näyttelijöiden palkat, aikataulut, kuljetukset tms. Ja soittelen varmasti asioiden perään, varsinkin jos niitä ei kuvausten ohessa ole ehditty sopia. Päiväni on jotakin väliltä 8-15 tuntia.

Tämä on kinkkinen pulma, koska koen kulttuurin vahvuudeksi sen, että sen "oleminen elää".
Voin vaikuttaa asioihin ja opetella myös tietysti omalla kohdallani parempaa aikataulutusta ja en ole niin kiinni siinä, että olen todellakin melkein robotin lailla tietyn ajan ja tietyssä paikassa kiinni. Samalla olen jotenkin todella onnellinen ja helpottunut tällä hetkellä, koska minulla on selkeämpi päivittäinen työ ja työaika.

Alla Temen sivuilta löytyvä pätkä koskien työaikalain-muutosta, 6.12.2019.
"LAKI TUO JOUSTAVUUTTA TYÖAIKOIHIN JA 
YLITÖITÄ VOI TEHDÄ NYKYISTÄ ENEMMÄN"  

Uuden lain mukaan työpaikalla voidaan sopia kolmesta joustomahdollisuudesta ja lisäksi etätyön työaikamääräyksiä on täsmennetty:

1. 1. joustotyöaika
   2. liukuva työaika
   3. työaikapankki
   4. etätyö

En nyt avaa näitä erilaisia työaikoja tässä sen enempää, mutta otsikko kuulostaa minusta aika karmivalle. "Nyt voit käyttää lopunkin surkeasta elämästäsi töissä" (ottakaa tämä huumorilla.)
Työaikalaki puhuu myös tottakai tekijän puolesta, koska se mahdollistaa erilaiset työtavat, jolloin työntekijä voi vaikkapa helpommin hoitaa perheen ja esimerkiksi harrastaa työn ohessa.

Työtehtävät

-Osastolla aamu klo 6 alkaa suihkuilla ja muilla pesuilla. Syömme aamupalaa klo 8, katsomme asiakkaiden lääkehoidon kuntoon sekä hoidamme tarvittaessa kotiutuksia, lääkärin kierrolla olevia asioita, lääkkeiden jakoa sekä tarvikkeiden ja tekstiilien tilauksia. Lounas on noin klo 12, sen jälkeen kierrämme koko osaston, että kaikilla on kaikki hyvin, kuivittelemme, pesemme, lääkitsemme, vaihdamme tarvittaessa. Klo 16 on päivällinen jonka jälkeen kierrämme kaikki huoneet, alamme mennä kohti iltatoimia ja rauhoitamme huoneita, annamme asiakkaille tilaa tv:lle / ulkoilulle/ ikkunan takaisille omaisille tms, kunnes iltapala tarjoillaan noin klo 19, josta uuden kierron kautta osasto hiljenee nukkumaan. Kirjaus on tärkeä osa päivää, se tapahtuu jokaisen vuoron jälkeen ja kattaa kaikki tehdyt hoitotyöt ja henkilön kohdalla olleet mahdolliset muutokset. Yöhoitajalle annetaan kattava raportti jotta hän voi jatkaa klo 22-06 välisen ajan. Alla Superin sivu, josta näette mitä lähihoitaja yleensä tekee:

https://www.superliitto.fi/tyoelamassa/lahihoitajan-tyo/

Kuvassa minä töissä lähihoitajana Lyhytaikaisen hoidon sekä Tehostetun palveluasumisen osastolla. 

-Tv-sarjan/ elokuvan kuvauksissa aamuni alkaa yleensä sillä, että menen Call Sheetin pohjalta määrättyyn osoitteeseen, määrättyyn aikaan (jotka molemmat paikka ja aika vaihtuvat riippuen siitä mitä milloinkin kuvataan ja paljonko vaikkapa kellon tulee olla sarjassa, eli onko pimeää tms..) Kuvauksissa ollessani päällikkönä, olen kuvausten lähiesimies, eli läsnä kaikille. Vastaan siitä että saamme kaiken kuvattua hyvin ja turvallisesti. Samalla teen aikataulun kaikille, etsin työryhmän ja esiintyjät, joissakin tapauksissa kuvauspaikan sekä vastaan siitä että koordinaattori ja assistentti löytävät tarvittavat välineet kuvauksiin. 2.apulaisohjaajana toimiessa vastaan osittain roolituksesta, näyttelijöistä, avustajista, heidän saapumisestaan. Kuvauspaikalla kulusta, myös siitä mitä tekevät kuvassa ja heidän palkoistaan. Lasten kanssa toimiessa opetan repliikkejä ja toimintoja. Työtehtäviä on siis ripotellen pitkin päivää, ja ne ovat todella erilaisia. 

Alla vasemmalla kuva hyvin normaalista tilanteesta "matkatoimistossani" sekä oikealla kuva Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen elokuvan setistä. Vierelläni ohjaaja Lenka Hellstedt sekä Vilttitossu Matilda Pirttikangas. 

"Virhe on lahja"

-Osastolla emme voi tai saa tehdä sellaisissa asioissa virheitä jotka vaarantaisi ihmishengen.

-Tv-alalla koen, että virhe on lahja. Niistä opitaan, niitä kaivataan ja ne auttavat tulevissa haasteissa. 

Asia ei ole näin mustavalkoinen, koen vain selkeäksi lähteä jostakin esimerkistä liikkeelle. Tottakai opimme virheistä ja tietyissä asioissa niihin kannustamme myös osastolla. Samoin tv-alalla vaikkapa rahan ja turvallisuuden kanssa tulee olla aivan yhtä tarkka. 

Korvaus 

Kasvaa molemmilla aloilla vastuun mukana.

Palkka kuukaudessa jokseenkin sama, kuitenkin sillä erotuksella, että: 

-Hoitoalalla ilta,-vklp ja yölisät tuovat palkkaan aina lisäkorvauksen, mitä ei saa tv-kuvauksissa.

Voisin jatkaa tätä pohdintaa loputtomiin joten kommentoikaa jos jokin asia kiinnostaa ! 

Jospa kaikkien Vappu oli hurja ja tavataan pian Seminaarin merkeissä ! 


Maiju Nousiainen
Tuotantopäällikkö, 2.apulaisohjaaja Yellow Film & TV.
Teatteri näyttelijä/ohjaaja (Teatteri-ilmaisun ohjaaja, Centria AMK.)
Lähihoitaja (Savon Ammatti-ja Aikuisopisto.)
Ylioppilas


Lähteet: 
https://www.teme.fi/fi/temen-ohjeistus-uutta-tyoaikalakia-koskien/
https://www.superliitto.fi/tyoelamassa/lahihoitajan-tyo/

Pakko on paras muusa 

Siinä vasta ikävä otsikko. Mutta tottahan se on. Pakko ajaa meitä arkielämässä paremmin kuin mitkään muut bonukset ja porkkanat, ja se saa meidät suoriutumaan vaikeistakin asioista. Eikä pakko ole pelkästään huono asia, sillä usein kun se ajaa meidät työn pariin, niin loppu sujuukin kuin itsestään. Kaupassa on käytävä, koska muuten ei saa ruokaa, blogikirjoitus on kirjoitettava koska deadline on nyt, tapahtumat on vietävä verkkoon, koska muuten minulla ei ehkä enää ole työpaikkaa, eikä rahaa käydä siellä kaupassa.

  

Pakon edessä meillä on kuitenkin myös mahdollisuus uudistua ja kehittyä. Mietitäänpä vaikka tapahtuma-alaa. Kuinka pitkään meillä onkaan ollut käsissämme kaikki mahdollisuudet virtuaalisten tapahtumien ja elämysten kehittämiseen? Vastaus on vuosia. Tapahtuma-alalla on mennyt pitkään hyvin, eikä siten ole ollut pakkoa miettiä miten alasta voisi tehdä vielä monimuotoisempaa liiketoimintaa. Alkoholinmyynti on jo pitkään ollut tapahtumien parasta tulovirtaa. Kaikesta huolimatta koko ajan on tiedetty, että niin hyvin kuin sillä tienaa, niin yhtä epävarmaa sen jatkuvuus on.

  

Nyt pakko on iskenyt tapahtuma-alalle ja tapahtumat siirtyneet verkkoon. Se ei ollut vaikeaa, sillä sen mahdollistama teknologia ja välineet olivat jo kaikkien ulottuvilla. Nyt kuitenkin on löytynyt uusi ongelma. Osallistavia, virtuaalisia tapahtumia osataan kyllä järjestää, mutta miten niillä tehtäisiin rahaa? Luovat alat, luovat ratkaisut. Nyt kun pakko on ajanut meidät toimimaan ei auta kuin kokeilla. Kokeilukulttuuri kukoistaa, kun uusia ratkaisuja ja tapoja keksitään pää märkänä, ja samalla mietitään mistä ja mitä ihmiset ovat verkossa valmiita maksamaan. Jokohan on keksitty tapahtumien Netflix? Suoratoistopalvelu, jossa virtuaalisiin tapahtumiin voi osallistua kuukausimaksun hinnalla?  

Katse kohti tulevaa 

Millaisia muutoksia korona sitten tuo tulessaan vaikkapa tapahtuma-alalle? Voisiko se auttaa vaikkapa kulujen karsimisessa? Kun vuokrat ja tekniikka ovat suurimmalle osalle toimijoista yksi kalleimpia kustannuksia, voisiko tulevaisuudessa tapahtumia toteuttaa sekä fyysisesti että verkossa yhteisille alustoilla muiden toimijoiden kanssa? Jos esim. Fyysiset esitykset pidettäisiin useamman muun toimijan kanssa yhteisessä tilassa vuorotellen ja sitten välipäivät myytäisiin verkkoesityksiä? Olisipa kiinnostavaa katsoa mitä lipunmyynnille kävisi, jos voisi valita live-esityksen lipun 23€, tai seuraavana päivänä virtuaaliesityksen 10€ lippujen välillä. En tiedä kumman itse valitsisin, en ole koskaan kokenut tätä mahdollisuutta, mutta näen kyllä monta tilannetta missä myös virtuaalilippu voisi kiinnostaa. 

Näitä asioita on pysähdytty aikaisemmin ajattelemaan, mutta pakko ei ole ajanut muutokseen, eikä ole uskallettu tai viitsitty kokeilla. Siksi meiltä menee tällä hetkellä paljon aikaa ja energiaa perustoimintojen pyörittämiseen, silti samanaikaisesti pitäisi jaksaa ajatella jo tulevaa. Kun korona vihdoin laantuu ja kulttuurielämä alkaa uudelleen, miten tämä ala elää ajassa? Saisimmeko otettua tästä virtuaalipakosta jotakin hyvää ja pysyvää osaksi toimintaa myös jatkossa? Jos nyt keksimme hyviä tapoja toimia ja mahdollisesti myös tienata, niin emmehän hautaa niitä pöytälaatikkoon, vain siksi että meidän ei ole enää pakko hyödyntää niitä. Emmehän, opimmehan tästä jotakin, jonka muistamme myös jatkossa. 

Historia on niin moneen kertaan todistanut, että ihmismuisti on lyhyt, joten siihen ei kannatta luottaa. Sen sijaan siihen kannattaa, että tämä myös kehittää meitä ihmisiä. Me kokeilemme, kehitämme ja opimme uutta. Ammatillista kehitystä tapahtuu varmasti monella saralla. Esimerkiksi kaikki se puhe siitä, että jotkut ovat huonoja tekniikan kanssa. Ne jotkut ovat nyt pakostakin kehittyneet aiheen parissa. Itsensä johtaminen ja priorisointi voi olla joillekin vaikeaa, nyt siinäkin on ollut pakko kehittyä. Ja luovuus, sen on nyt pakko kukkia, jotta tämä ala olisi jatkossakin hengissä. 

Enkä tällä kirjoituksella tahdo nyt viisastella vierestä. Olen itse samassa veneessä, ja saman ammatillisen ongelman edessä. Ystäväni pakko se ajaa minuakin, ja deadlinen hoputtamana istun viimeinkin aurinkoisena sunnuntai päivänä koneella naputtelemassa blogikirjoitusta, joka kyllä vain syntyi pakon aikaan saamasta ideasta.  

Lopuksi on vielä pakko myöntää, että vain pakon edessä aloin ajatella näin, ja että vielä hetki sitten olin sokea. Niin sokea, että en nähnyt tällaista muutosta tulevan vain muutamassa viikossa. Elämässä kaikesta pitää kuitenkin oppia ja kehittyä, ja mitä tästä nyt taskuun jää, niin aikakin verkkokalvoille tatuoitu, hehkuvin neonkirjaimin välkkyvä teksti.  

MUISTA! MIKÄÄN EI OLE VARMAA! 

Isabella Rossi,

Kulttuuri- ja tapahtumatuottaja, jonka mielestä pakko on ajoittain enemmän kuin jees!